Viel’, ystävät, viel’ yksi ryntäys, ja heinäkuu Hellboylla täyttäkäämme! Teemakuukautta ei millään malta jättää silkkoihin sarjiksiin, kun ajankohtaisinta Hellboyta tällä hetkellä on ehdottomasti ensi vuoden tammikuussa ensi-iltaan tulossa oleva elokuva-reboot. Nimiroolissa pökkelöi Stranger Thingsistä tuttu David Harbour. Pahista, kirjoistakin tuttua verikuningatar Nimueta esittää Milla Jovovich ja ohjaajana heiluu parista pienen budjetin kulttikauhusuosikista vastannut Neil Marshall. Trailereita ei vielä kirjoitushetkellä ole elokuvasta näkynyt, joten olemme tekijöiden puheiden varassa tarkemmista tiedoista. Marshallin tahtotila on viedä Hellboy-elokuvia synkempään suuntaan Mignolan sarjakuvien hengessä. Leffalle on lätkäisty ikärajoitus R, mikä puhuisi tämän puolesta, mutta laadusta se ei tietenkään kerro vielä mitään. Mike Mignola on omien sanojensa mukaan ollut tämän elokuvan teossa mukana vähemmän kuin aiemmin, mutta tarkoittaako se jotain?
Edelliset Hellboy-elokuvathan ilmestyivät 2004 ja 2008. Tuolloin puikoissa heilui Guillermo del Toro, jonka CV:stä löytyy ehdottomia klassikoita (Pan’s Labyrinth, The Shape of Water) ja yllättävä määrä myös ”not sure if garbage or awesome” -tavaraa (Blade II, Pacific Rim). Hellboy-elokuvissa näkyy vahvasti del Toron kädenjälki, ja mainituista kategorioista leffat uppoavat enemmän jälkimmäiseen, vaikkakaan roskaa ne eivät ole. Hellboyn rooliin löydettiin tuolloin erinomainen Ron Perlman, ja Mike Mignola oli elokuvien teossa mukana aktiivisena neuvonantajana. Itselleni tuli yllätyksenä, että Hellboyn sarjakuvatarina oli vasta puolen välin tienoilla elokuvien aikaan, library-volyymeissa puhutaan osista 3 ja 4. Tekijöillä ei siis ole ollut tietoa sarjakuvan kanonisoitavasta tarinasta, mutta tämä on myös positiivinen juttu. Hellboy-elokuvat lainaavat sarjakuvista elementtejä (ykkönen kakkosta enemmän), mutta ne ovat selkeästi omia tarinoita omassa maailmassaan.
Vanhat Hellboy-elokuvat näyttävät del Toron elokuvilta parilla tapaa: siinä missä Mignolan estetiikka sarjakuvassa on goottilaista ja kauhusävytteistä, del Toron rakkaus ovat selkeästi fantasia ja steampunk. Erinäisiä nahka- ja teräsvärkkejä löytyy leffoissa joka lähtöön, ja taruhahmotkin muistuttavat enemmän perinteisiä fantasialajeja kuin mignolamaisia kansantarujen hahmoja. Näillä tyylivalinnoilla ei mielestäni ole vaikutusta elokuvien laatuun, ne ovat vain erilaisia. Tärkeät ydinelementit kuten BPRD, demonien kanssa taistelu ja Hellboyn syntytarina ovat sarjakuvalle uskollisia, ja antavat sarjakuviin tutustuneille ankkuria elokuvankin puolella. Lisäksi nämä elementit esitetään elokuvissa hyvin ja sarjakuvia tuntemattomalle katsojalle ei muodostu harhakuvia tärkeistä perusjutuista.
Sitten tullaankin niihin elokuvien hölmömpiin ratkaisuihin, joita valitettavasti on useita: ensinnäkin, tapahtumat on jostain syystä haluttu sijoittaa moderneihin kaupunkiympäristöihin. Mignolan tapahtumaympäristöt olivat usein mainituista vuosiluvuista huolimatta ajattomia nummia, vuoria ja linnoja. Lieneekö sitten noihin aikoihin LOTRilla ollut monopoli nummi-, vuori- ja linnafantasiaan, vai onko tässä haluttu vain toistaa Spider-manien ja X-menien menestyskaavaa kaupunkirymistelystä. Joka tapauksessa kaupunkiympäristö tuo elokuviin pääteemoja, jotka eivät ole sarjakuvassa mitenkään relevantteja. Hellboyn täytyy piilotella olemassaoloaan ja BPRD:n jatkuvasti rajoittaa hänen menemisiään. Mielestäni tämä ei koskaan ole sarjakuvassa ollut mikään issue. Jatkovaikutuksena yksi molempien elokuvien pääteemoja on Hellboyn identiteettikriiseily, kuulumattomuuden tunne ihmisten joukkoon. En muista sarjis-Hellboyn koskaan teinikipuilleen ”näytän erilaiselta kuin muut joten en sovi joukkoon yhyy” -kliseiden parissa, mutta elokuvissa näkökulma saa paljon painoarvoa.
Lisäksi leffoja on selkeästi ”elokuvallistettu”, eli niihin on lisätty asioita, joita hittielokuvissa yleensä on, ilman sen suurempia perusteita. Tällaisia ovat romanttiset kuviot, jotka ovat molemmissa leffoissa isosti tapetilla, puheen ja sanailun suuri määrä verrattuna sarjakuvien lyhytsanaiseen ilmaisuun, Hellboyn lisäoikut kuten viehtymys kissoihin ja tiettyihin suklaapatukoihin, sekä 2000-luvun alkupuolella joka leffasta löytyneet ninjataitoiset pahikset. Tämä viimeinen pistää silmään erityisesti, molemmissa Hellboy-elokuvissa huidotaan ilmaa erinäisillä teräaseilla ihan naurettavan paljon, varsinkin kun Hellboy on itse enemmän ”yksi kunnon isku ja pulinat pois” -koulukunnan miehiä. Pahiksissa on muutenkin otettu vapauksia. Mukana ovat Rasputin ja Ogdru Jahad, mutta paljon enemmän tilaa saavat persoonattomat volttien tekijät Karl Rupert Kroenen ja prinssi Nuada. Ihan kuin leffantekijät eivät luottaisi vähäeleisempien pahisten karismaan. Toisaalta Rasputin on leffassa niin mauton matrix-lasi-hännystelijä, että ratkaisu voi olla ihan oikea.
Hellboy 2 tuntuu vahvasti jo enemmänkin del Toron rakkauskirjeeltä tietyille elokuvatekniikoille, joka nyt vain satutaan kertomaan Hellboyn kautta. Leffassa on paljon kasarihenkistä nukkeanimaatiota, ja osasta ykkösosan CGI-temppuja on luovuttu (vaikka toki tässäkin leffassa sitä riittää). Mukana on myös hahmoja, jotka tuovat tyyliltään vahvasti mieleen jo del Toron myöhemmän tuotannon, joten näillä main hän on selkeästi alkanut viehättyä satumaiseen estetiikkaan, jolla myöhemmin teki arvostetuimmat elokuvansa. Kakkososa on myös oudolla tavalla humoristinen. Ei Hellboyssa ole koskaan huumoria väistelty, mutta kakkos-Hellboyn vitsit ovat sellaisia kömpelöitä sanailuja, eivätkä absurdia tilannekomiikkaa, jota sekä sarjakuva että ykkösleffa toteuttivat paremmin.
Uudelleenkatsomisten jälkeen vanhoista Hellboy-elokuvista tulee sellainen fiilis, että kaksi oli niille ihan hyvä määrä. Elokuvat olivat niin vahvasti omia näkemyksiään hahmosta, että sarjisfanin näkökulmasta on hyvä tehdä tilaa muunkinlaisille tulkinnoille. Oma keskustelunsa on sitten se, onko leffasarjaa edelleenkään järkeä rebootata vain 10 vuoden tauon jälkeen, mutta se on näiden aikojen tyyli, joten en valita. Del Toron Hellboy on yleisöystävällisyyksineen ja sadunomaisuuksineen tietyllä tapaa hieman sellainen ”Hellboy for kids” -tulkinta. Tulevassa elokuvassa tarkoitus on sitten mennä ilmeisesti juuri toiseen suuntaan, joten ainakaan vanhan toistosta ei pitäisi olla vaaraa. Nykyään rebooteissa osataan jo jättää syntytarinat omaan arvoonsa, joten toivottavasti siihenkään ei aikaa kauheasti haaskata, kun tarina on kuitenkin del Toron Hellboy ykkösessä ihan pätevästi kerrottu.
Ilmeisesti Mignola on jättäytynyt sivuun elokuvan tekoprosessista edellisten kokemusten raskauden vuoksi. Hän ei ymmärtääkseni ole katkeroitunut elokuville vaan seisoo niiden takana, mutta leffojen ja sarjiksen tasapainottelu vei viimeksi miehestä mehut. Vanhat Hellboy-leffat eivät ole huonoja, mutta ne eivät ole täydellisiä tulkintoja sankarin sielunelämästä. Kaipaan Mignolan tutkielmia yksinäisyydestä, yhteyksiä kansantarinoihin ja jättiläismäisiä vastustajia. Ja apinaa ampumassa aseella. Toisaalta, nykyään kun supersankarileffojakin mahtuu maailmaan jo monenlaisia, hyviä ja huonoja, on tekijöillä enemmän referenssimateriaalia kuin 10-14 vuotta sitten. Toivoa siitä, että Hellboyn omiin vahvuuksiin luotettaisiin vielä enemmän, on perusteltua pitää yllä. Aion luottaa uuden leffan laatuun toistaiseksi ja pysyä innostuneena projektista. Traileria tiskiin vaan!
PS. Del Toron ykkösosassa Abe Sapienin ääni kuulosti tutulta, mutta näyttelijä Doug Jonesin nimi tai naama ei soittanut kelloja. Trivia sitten paljasti, että ykköseen Aben äänen teki kuin tekikin David Hyde Pierce, mutta hän ei suostunut ottamaan nimikrediittiä tai promoamaan leffaa, koska koki Jonesin tehneen varsinaisen työn. En siis kuvitellut omiani. Niles this is the worst idea you’ve ever had!
Postauksen kuvien oikeudet Revolution Studiosilla ja Universalilla
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Hellboy-heinäkuu: Hellboy-elokuvien menneisyys ja tulevaisuus”