Hellboy-heinäkuu, kirja 7 – Hellboy in Hell

cof

Näin siinä aina käy. Kun kulkee pitkän matkan yhdessä fiktiivisen hahmon kanssa, on olo lopussa tyhjä, lähes turta. Silloin on vaikea keksiä Hellboy-aiheista puujalkaa tekstin alkuun, vaikka sinäkin, ainoa lukijani, olet niitä jo oppinut odottamaan. Varmasti olet. Hellboy in Hell tuntuu kahden ystävän kotiinpaluulta. Yhteistyökumppaneiden ja isojen rymistelyiden jälkeen Mike Mignola ja Hellboy kulkevat viimeiset kilometrit kahden, mikä tuntuu ainoalta oikealta tavalta päättää tarina. Heti Hellboy in Hellin loppuun saatettuani tunnistin, että tätä pitänee pohtia hetki. Ensimmäinen fiilis oli latistunut, ”tässäkö se nyt oli”. Hellboy in Hell sisältää valtavia tapahtumia, mutta ne eivät ole tarinan kannalta erityisen olennaisia. Kirjan ydin on pienissä hetkissä ja hitaissa pohdinnoissa. Mignola vaatii lukijalta tahdin muutosta ja uudenlaista katsantokantaa. Salakavalaa tämä on siksi, että pinnallisesti Hellboy in Hell vaikuttaa hyvin perinteiseltä Hellboy-seikkailulta. Siinä mätetään demoneja ja jutellaan lakonisesti, mutta kaiken alla hiipii hiljainen melankolia. En vielä oikeasti tiedä, kuinka onnistunut lopetus Hellboy in Hell tarinalle on, mutta sen tiedän, että se ansaitsee tulla pureskelluksi huolellisesti.

Tässä kirjoituksessa on pakko spoilata jonkin verran edellisten kirjojen tapahtumia, joten tästä eteenpäin omalla vastuulla.

cof

Hellboy on kuollut. Viekas pirulainen Nimue onnistui tappionsa hetkellä pilaamaan kaikkien ilon, ja ryösti Hellboyn sydämen mukanaan helvettiin. Hellboy hajosi tuhkaksi ja hänen olemuksensa siirtyi alamaailman esikartanoihin. Tästä alkaa Hellboy in Hell. Hellboy matkustaa oppaiden avustuksella kohti helvetin ydintä, Pandemoniumia. Selvitettävänä on muutama maanpäällinen kauna, pitkään muhinut perheriita ja tämä koko kuolema-hässäkkä. Hellboy ei luonnollisestikaan vähästä hätkähdä, vaan sopeutuu uuteen tilanteeseen melko nopeasti. Sama ei kuitenkaan koske helvetin muita asukkeja, sillä huhut Hellboyn saapumisesta ovat ajaneet demonit ja pikkuperkeleet karkumatkalle. Hellboy saapuu siis autioon helvettiin, mikä määrittää kirjan tunnelmaa enemmän kuin mikään muu. Hellboy saa jatkaa elämistään helvetissä, mutta yksinäisyys kulkee mukana kaikkialle, minne kirja lukijan vie.

Mukavaa Hellboy in Hellissä on se, että Mignola ei tunnu kokevan painetta yhtään mihinkään. Joihinkin kysymyksiin saadaan vastauksia, toisiin ei. Hellboyn saaga on alusta asti ollut liuta tapahtumia, joiden merkitystä on tapahtumahetkellä vaikea arvioida. Callbackeja tehdään yllättäviinkiin kuriositeetteihin, kun taas joitain isoja teemoja ei käsitellä enää lainkaan. Kaikki tällainen on tervetullutta varsinkin nykyhetken valossa, jossa mädät ”tosifani”-kulttuurit kuvittelevat taideteoksen olevan heille jotain velkaa. Ihan niin kuin Star Warsin ei pidä paapoa fanejaan, ei Hellboykaan ole tilivelvollinen selittämään tai ratkaisemaan kaikkea. Tämä on se tarina, joka on kerrottu. Muut tarinat ovat muunlaisia, tämä on juuri tällainen. En kuitenkaan tarkoita, etteikö Hellboy in Hellistä, tai oikeastaan koko Hellboy-tarinasta, löytyisi myös kritisoitavaa.

cof

Hellboy in Hellin suurimmaksi harmituksen aiheeksi jää se, että Hellboy ei oikeastaan tarinan aikana juurikaan muutu. Toki hän kulkee pitkän matkan ja on lopussa paljon nähnyt soturi, mutta Hellboyn suhtautuminen asioihin ympärillään ja se, miten hän reagoi tapahtumiin, on Hellboy in Hellissä käytännössä samaa kuin koko höskän käyntiin polkaisseessa Seed of Destructionissa. Toki voidaan väittää, että hän on valmis kantamaan vastuuta nyt täysin eri lailla kuin aiemmin, mutta lukijan näkökulmasta kehitys on lähinnä kosmeettista. Hellboy on aina hoitanut tarvittavat hommat, mutta oman kohtalonsa herraa hänestä ei tule edes tarinan lopussa. Hellboyn dialogi voitaisiin leikata ja liimata monelta osin mistä kohtaa tarinoita vain, ja se menisi aivan täydestä. Voi toki olla, että keskityn liian pintapuolisiin merkkeihin kehityksestä, mutta jonkinlainen reflektio olisi tehnyt terää. Mignola ei sitä halunnut tarjota, joten joudun nyt sitten jumppaamaan itse.

Suurin kysymys itselläni lienee, mitä Hellboy perimmiltään haluaa. Mignola on ajellut sankarinsa läpi melkoisista mankeleista ja matkan varrella Hellboy on joutunut luopumaan esimerkiksi entisestä elämästään, ystävistään, rakkaastaan ja suuresta osasta identiteettiään. Hellboy in Hellissä hän kohtaa muistoja näistä kaikista, mutta samalla hetkellä kun joku tuomiontuoja ilmoittaa, että vanhaan ei nyt ole paluuta, Hellboyn reaktio on suurin piirtein ”harmi, eteenpäin”. Ainoa pysyvä hinku on hinku päästä eroon kohtalosta profetioiden ennustamana apokalypsin tuojana. Siihen toki on helppo samaistua, mutta minulle jää hieman hämäräksi, mitä Mignola yrittää sanoa riistämällä Hellboylta asian toisensa jälkeen, jos menetykset eivät hetkauta sankaria suuntaan tai toiseen.

cof

Ehkä koko homman pointti onkin se, että elämä (tai kuolema) menee eteenpäin, ja kaikki kohtaamiset matkan varrella ovat laivoja yössä. Joidenkin kanssa jaettu matka on pidempi ja joidenkin lyhyempi, ja muuta sellaista teepussifilosofiaa. Tai sitten pointti on se, että täällä pyöritään kuin Forrest Gump tuulessa, vaikka kuinka oltaisiin kovia tai mahtavia, ja sopeutuminen on ainoa tie onneen ja rauhaan. Hellboysta nyt ei kovin onnellista saa, mutta ei hän myöskään valita. Me suhtaudumme elämäämme niin eri tavoin ja jokaisen käsitys onnesta on subjektiivinen. Ehkä Hellboylle onnea on istahtaa hetkeksi alas ja vetäistä savuke ilman, että joku tulee länkyttämään kohtalosta ja mullistuksista.

cof

Ja eihän helvetti nyt mukava paikka ole, vaikka kuinka päähenkilö olisikin sieltä kotoisin. Hellboy in Hell on lopulta surumielinen teos, joka yllättää lukijansa sävynvaihdolla aiempiin tarinoihin verrattuna, mutta minulla on vahva aavistus, että se voi alkaa uusilla lukukerroilla tuntua aina vain tarkkanäköisemmältä ja tärkeämmältä teokselta. Hellboy in Hellissä ei ole turhia ruutuja tai tarinoita, vaan jokainen käänne tuntuu harkitulta ja Mignola kuljettaa tarinan määränpäähänsä määrätietoisesti. Jos esipuhe ei olisi paljastanut, että visio lopetuksesta syntyi vasta Hellboy in Hellin neljännen numeron valmistuttua, olisin ollut ihan siinä uskossa, että koko kirja oli hahmoteltu Mignolan päässä ennen ensimmäistä lyijykynän vetoa.

cof

Loppuyhteenvetona koko seitsemän kirjan Hellboy-kokemuksesta voisi sanoa, että sarjakuva sekä ylitti että alitti odotuksiani. Se oli monipuolinen niin teemoissaan, tunnelmissaan kuin esitystavoissaankin. Toisaalta kaipaamaan jäi tietynlaista jatkuvuutta (joku ankkurihahmo Hellboyn lisäksi matkan alusta loppuun olisi tuonut sille ehkä lisäryhtiä) ja yllä mainittua hahmon kehitystä. Hellboy kärsi pienen suvantovaiheen tarinan keskikohdilla kolmos- ja neloskirjoissa, mutta onneksi Mike Mignola löysi itselleen apureita, jotka saivat valettua häneen energiaa viedä tarina kunnialla loppuun. On oikein, että Hellboy in Hell on melankolinen ja synkkä, niin jäähyväiset usein ovat. Se, minkä tästä kuitenkin tulee muistamaan lopulta, on tunnelma. Ei se, miten Ogdru Jahadin tai Nimuen nyt lopulta kävi. Nuo nimetkin unohtuvat varmaan piakkoin mahdottomuutensa vuoksi, mutta kuvat jäävät mieleen vuosikausiksi, ja niissä Hellboy totisesti onnistui. Tämä oli heinäkuu well spent.

cof