If you’re going through Hellboy, keep going, ja niin me totta vieköön teemme. Hellboy-kirjaston viidennessä osassa tuntuu, että monet palaset loksahtavat vihdoin paikoilleen. Kirja aloittaa Hellboyn toistaiseksi pisimmän kokonaisuuden, josta Darkness Calls- ja The Wild Hunt -tarinat käsittävät kaksi kolmasosaa. Lyhyet takaumatarinat on toistaiseksi taputeltu, ja kronologia palaa hetkeen heti kolmoskirjan The Island -tarinan jälkeen (aivan, se sama Island, josta on kipuiltu nyt jo kolmannen kirjan ajan). Mike Mignola ja kuvitusvastuun ottava Duncan Fegredo polkaisevat käyntiin tapahtumaketjun, joka edistää Hellboyn henkilökohtaista matkaa eniten sitten ykköskirjan ensimmäisten tarinoiden. Tämä tahdinvaihdos aiempiin kirjoihin verrattuna on erittäin tervetullut, ja tuntuu aukaisevan Mignolaltakin monia lukkoja, joiden myötä lukemiseen tulee uusi mielekkyyden taso. Se ei tosin tule ilmaiseksi, sillä yhtäkkiä linkit aiempiin stooreihin pursuavat kaikkialta ja jatkuvasti.
Padot aukeavat tässä kirjassa monella tapaa. Ensimmäinen ja tärkein on varmasti Duncan Fegredon astuminen remmiin vakiokuvittajaksi. Vaikka neloskirjassa Mignola kokeili jo kuvitusvastuun jakamista, on täysin eri asia ryhtyä työstämään monivuotista sitoumusta yhden kuvittajan kanssa. Tätä yhtä päätöstä esipuheissa on nyt tuskailtu kolme kirjaa, joten tekee mieli vain todeta että oli jo perkele aikakin. Fegredon tyyli on hyvin Mignolalle uskollinen. Tekijän erottaa, mutta näkee, että rytmitykset, sivujen leiskat ja hahmodesign nojaavat edelleen vahvasti Mignolan kädenjälkeen. Tärkeintä tässä muutoksessa on varmasti se, että Mignola on uskaltanut lähteä tekemään pitkää tarinaa, kun taakkaa on pudotettu omilta hartioilta kuvituksen verran. Ilman Fegredoa Hellboy olisi hyvinkin voinut jäädä jumittelemaan tarinan nimelliseen edistämiseen lyhyillä kertomuksilla.
Tähän johtopäätöksen on houkuttelevaa tulla, sillä kun Darkness Calls ja The Wild Hunt alkavat oikeasti edistää juonta, lähes kaikki niitä edeltäneet tarinat alkavat vaikuttaa paikallaan polkemiselta. Se itsensä toisto, josta kritisoin Hellboyta pari kirjaa sitten, tuntuu entistä selkeämmältä, kun aiempia tarinoita vertaa vitoskirjaan. Sinänsä mitään valtaisaa muutosta kaavoihin ei tehdä: Hellboy sekaantuu yliluonnolliseen kähmintään ja joku yrittää houkutella häntä demonien riveihin. Ero on siinä, että tällä kertaa Mignola ei päästä Hellboyta pälkähästä sivun tai kahden nyrkinheiluttelulla, vaan juonta oikeasti rakennetaan. Pahis kerää uskottavuutta ja voimia huolella ja Hellboyn tilannekin saa paljon uusia puolia silkan ”juupas-eipäs”-inttämisen lisäksi. Tuntuu siltä, että lyhyemmissä tarinoissa Mignola ei ole välttämättä itsekään tiennyt, miten tarinan pitäisi kehittyä, mutta näissä mitoissa hän saa rauhassa etsiä juonelle sopivaa tapaa kasvaa.
Eteenpäin pääsystä kielii myös valtava callbackien määrä. Näissä kertomuksissa Mignola kaivaa naftaliinista ison kasan aiemmin esiteltyjä hahmoja. Baba Yaga, Hecate, Gruagach, Vladimir Giurescu ja monet muut hyppivät esiin ihan kuin heistä olisi kovasti tässä väliaikanakin ollut puhetta. Eipä ole, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Minullehan tilanne tosin on helppo, kun kaikki Hellboyt on luettu alle puolen vuoden sisään ja hahmot vielä suht tuoreessa muistissa, mutta aikoinaan kymmenisen vuotta näitä stooreja odotelleille faneille on varmaan tullut kiire kaivella vanhat lehdet uudelleen luettaviksi.
Sinänsä on palkitsevaa huomata vanhoilla tarinoilla olevan merkitystä, mutta pikkuisen häiritsee se, että noista vanhoista tarinoista ei voi näiden nostojen perusteella oikein päätellä, millä hahmoilla ja tapahtumilla oli merkitystä ja millä ei. Mignola ei ennen viidettä volyymiä ole oikein osannut antaa lisäpainoa tärkeimmille hahmoille ja tapahtumille, vaan ne ovat hukkuneet hyvin homogeeniseen massaan. Lukijana on epätyydyttävää, kun perinteiset logiikan säännöt eivät tunnu pätevän, ja tapahtumien painoarvo tuntuu mielivaltaisesti määritetyltä.
Ei kuitenkaan ole järkevää jäädä huokailemaan vanhojen tarinoiden perään, kun Hellboy Library 5 puskee pyörät pyörimään kunnolla. Hellboyn sukujuuret ja uudet velvoitteet ovat kiinnostavin juonenkäänne toistaiseksi, eli lupaukset seuraaviin kirjoihin ovat korkealla. Tässä kirjassa kaipaamaan jäi oikeastaan vain huumoria, kuten edellisenkin kirjan kohdalla. Hellboyn sanailua oli tarjolla, mutta sivuhahmot ja tapahtumat olivat hillittyjä sarjan huippuhetkiin verrattuina. Vaikka oltaisiinkin eeppisemmissä mittasuhteissa, kyllä mukaan pitäisi aina asetta heilutteleva apina tai leukaileva epäkuollut mahtua. Mike Mignolan lukot ehtivät ilmeisesti muutamassa vuodessa kasvaa sellaisiin mittoihin, että kaikkea ei voi odottaa heti. Toivottavasti Fegredon kanssa jatkuva yhteistyö palauttaa huumorinkin vielä Hellboyhin vanhaan hyvään tapaan.
Darkness Calls / The Wild Hunt -kaksikko ei ollut raskas luettava tai pakkopullaa sillä tavoin, kun hieman edellisen kirjan kohdalla pelkäsin. Se rullaa eteenpäin ja tuo Hellboy-universumiin uutta, merkittävää lisäpureksittavaa. Tässä tarinassa on vähän sellaista lopun alun tuntua, kun kokoelmia on kirjan jälkeen jäljellä enää kaksi. Tosin kun kävin kurkkaamassa Virallista Hellboy-universumin Aikajanaa, niin tästähän se rytinä vasta alkaa. Wild Huntin jälkeen pitäisi hyökätä BPRD-sarjisten, Lobster Johnsoneiden, Abe Sapieneiden ja ties minkä spin-offien kimppuun ennen seuraavaan Hellboyhin tarttumista. Voi siis olla, että keksi tuon ”lopun alku” -fiiliksen ihan omasta päästäni. En kuitenkaan aio hypätä pois Hellboy-raiteilta spin-offien keskelle. Me olemme polkumme valinneet, ja sillä pysymme. Kohti vääjäämätöntä loppua!
Arvosana: 79/100
Hellboy Library vol. 5 – Darkness Calls / The Wild Hunt
Mike Mignola, käsikirjoitus – Duncan Fegredo, kuvitus
Dark Horse
Hinta Suomessa 37-56 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
3 vastausta artikkeliin “Hellboy-heinäkuu, kirja 5 – Darkness Calls / The Wild Hunt”