Helvetissä ei tunneta rauhaa, kun Hellboy-heinäkuu pauhaa.
Eteenpäin. Anteeksi.
Kirjaston toinen osa The Chained Coffin / The Right Hand of Doom vetää henkeä ensimmäisen kirjan maailmanrakentamisen ja vahvan mytologiapainotteisuuden jälkeen. Toinen kirja edistää Hellboyn pääjuonta vain vähäisesti antaen tilaa etenkin päähenkilön hahmokehitykselle ja lukijan tutustumiselle Hellboyn maailmaan. Siinä missä kirjaston ensimmäinen osa koostui kahdesta pitkästä tarinasta, toinen volyymi niputtaa yhteen 15 lyhyttä kertomusta Hellboyn uran varrelta. Näissä Mike Mignola on ottanut vastuun kokonaisuudesta täysin itselleen: jälkisanoissa Mignola kertoo, että John Byrnen rooli ensimmäisessä tarinassa oli lähinnä mentoroida Mignolaa ja antaa tälle tarpeeksi itseluottamusta ohjien ottamiseen. Nyt Mignola alkaa vahvistaa omaa ääntään ja niitä nyansseja, joista Hellboyn viehätys syntyy. Ainakin tässä vaiheessa Hellboyn kehitystä nämä lyhyet tarinat upposivat pitkiä sepustuksia paremmin ja viihdyttivät lähes poikkeuksetta.
Kirjan tarinat on koottu melko pitkältä aikaväliltä, vuosilta 1994-1999. Seasta löytyy ensimmäinen Mignolan itsensä koskaan käsikirjoittama tarina, ja toisaalta kertomuksia ajalta, jolloin Hellboysta on jo tullut jonkinasteinen instituutio. Kirjaa ei ole koottu tekijänsä vaan tarinan ehdoilla. Lyhyet kertomukset etenevät kronologisesti valottaen Hellboyn seikkailuja 1940-luvulta ykköskirjan Wake the Devil -stoorin jälkeisiin aikoihin. Pienet tuokiot valottavat Hellboyn persoonaa ja arvomaailmaa, mutta antavat myös Mignolalle mahdollisuuden piirtää hauskoja örviäisiä, komeita goottilinnoja ja näyttäviä toimintakohtauksia. Pääasiassa tämä kakkoskirjasto onkin a-luokan sarjakuvahupailua. Osa tarinoista on yleisvireeltään koomisia (kuten kirjan avaava, loistava Pancakes tai monien fanien suosikkistoori The Corpse), osa synkeämpiä (kuten nimitarina The Chained Coffin tai frankensteinmainen Almost Colossus) ja osa hädin tuskin tarinoita, enemmänkin yksittäisiä kohtauksia. Mukana on myös pari pidempää rupeamaa. The Wolves of Saint August on kauhuvireinen ihmissusikertomus, jossa tahti hieman kärsii satunnaisista selittämisryöpyistä. Paremmin toimivat jo aiemmin mainittu Almost Colossus ja kirjan päättävä Box Full of Evil.
Yleensä juonen kulku on selkeä. Hellboy saapuu paikalle saatuaan vinkin alueella riehuvasta demonista, selittelyyn käytetään vain vähän aikaa, sitten rytisee ja hommat hoituvat. Mignolan kerronta on jopa hypnoottisen suoraviivaista. Hellboyhin uppoutuu, vaikka silloin tällöin havahtuu ajattelemaan, että sarjakuvassa ei oikeastaan ole tapahtunut mitään yllättävää tai jännitettä luovaa. Mignolan tekemisen vahvuudet tulevat esiin jatkuvasti: Hellboyn sanailu, vakavalla naamalla luodut absurdin hulppeat tapahtumat ja upea kuvitus vievät mukanaan ja sivuja ahmii suurella nautinnolla. Tämä kirjaston kakkosvolyymi ei ole mitään filosofista tai elämää suurempaa sarjakuvaa, ja se on aivan oikein. 1990-luvun sarjakuvaa piinasivat pseudosyvälliset supersankariavaruusoopperat, joissa sisällön onttous koitettiin naamioida vaikealukuiseen puheenparteen ja ylimonimutkaisiin juonikuvioihin. Ne olivat ihan paskaa, ja vaikuttaa siltä, että Mike on kanssani samaa mieltä. Ainakin toivottavasti. Hellboyn kohdalla hahmot ja tyyli kantavat niin hyvin, että kikkailla tarvitsee hyvin harvoin. Tästä kirjasta taisi löytyä yksi aukeama, jolla ajattelin kässärin lipsahtavan tyhjänpäiväisyyksien paasaamiseksi, muutoin tavaraa oli juuri sopivasti.
Kuvituksen puolella tässä kirjassa tuli (edellisessä osassa mainittujen hienouksien lisäksi) kiinnitettyä huomiota Mignolan mittakaavoihin ja perspektiiveihin. Hän tuntuu olevan hyvin viehättynyt suurista kokoeroista. Itsekin melkoinen köntti Hellboy kohtaa jatkuvasti suurikokoisempia hirviöitä, ja Mignola herkuttelee taisteluparien fyysisellä epäsuhdalla komeasti. Samaten Hellboy ajautuu usein ihmettelemään valtavia rakennuksia, joiden rinnalla kaikki todellinen tuntuu olemattoman pieneltä. Mahtipontisuus on osa Hellboyn goottilaista estetiikkaa, mutta siinä tuntuu Mignolalla olevan myös toinen näkökulma, ihmetyksen ja kummastuksen herättäminen. Hellboy haluaa tuoda sarjakuvaan takaisin palan sitä magiaa, joka siihen on joskus lapsuudessa kuulunut. Kyyniselle ja pilatulle aikuismielelle tehtävä ei tietenkään ole helppo, mutta visuaalisilla ratkaisuilla päästään muutamaan kertaan aika hyvin maaliin. Kuvituksessa harmittaa jonkin verran itseääntoistavuus, joka näkyy esimerkiksi kansien samankaltaisuutena. Mignolan tyyli ja kädenjälki on itsevarmaa ja tunnistettavaa, mutta myös rutiininomaista. Toivottavasti tulevissa tarinoissa Hellboyta viedään myös uudennäköisiin ympäristöihin ja hahmoa voidaan tarkastella uusista kuvakulmista, niin kuvaannollisesti kuin konkreettisestikin.
Toistaiseksi Hellboy on kehittynyt kahden kirjan aikana makeasti. Asetelma sallii tekijälleen vapauksia tehdä erilaisia asioita, joskin teemat on selkeästi haluttu rajoittaa demonien ja maailman mytologioiden ympärille. Hellboy-kirjaston toisen osan perusteella on ehkä vaikea väittää sarjakuvia tai Hellboyta suureksi tunteiden tulkiksi ja älykköjen kirjallisuudeksi, mutta tuollaiset tavoitteet kuulostavat muutenkin idiooteilta. The Chained Coffin / The Right Hand of Doom on hyvää ja hauskaa tavaraa. Kun lyhäreistä palataan kirjan loppupuolella isoa tarinaa selvittäviin, pidempiin rupeamiin, on olo hetken melkein pettynyt. Rasputinin, natsien ja Ogdru Jahadin syövereihin on helppo uppoutua, mutta välillä kaipaa silti vain pannukakkuja, puhuvia ruumiita ja apinoita aseiden kanssa.
Arvosana: 81/100
Hellboy Library vol. 2 – The Chained Coffin / The Right Hand of Doom
Mike Mignola, käsikirjoitus ja kuvitus
Dark Horse
Hinta Suomessa 36-56 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Hellboy-heinäkuu, kirja 2 – The Chained Coffin / The Right Hand of Doom”