Jos on pudonnut jonkin sarjan kyydistä, voi kynnys lähteä ottamaan sitä kiinni myöhemmin olla aivan valtaisa. En ole koskaan katsonut Star Trekiä, ja ajatus siitä, että lähtisin tahkoamaan sarjaa läpi aiheuttaa huimausta ja silmien mustumista. Sarjiksissakin vastaavia mörköjä löytyy, ja yksi niistä on ollut Hellboy. Konsepti on tuttu ja Mike Mignolan taiteen tunnistaa, mutta en ole koskaan lukenut Hellboyta tarpeeksi tietääkseni, miksi se on niin suosittu kuin on. Mutta grab the bull by the balls ja silleen, siksi julistetaankin Hyllyy-blogin kautta aikain ensimmäinen teemakuukausi, Hellboy-heinäkuu! Näin lomakauden huipulla kesäkatu polttaa miestä ja silloin helvetin lieskatkin korventavat mitä sopivimmin. Käyn kuukauden aikana läpi Library-editioniin ”kanonisoidut” minisarjat sekä Hellboy in Hell -tarinakokonaisuuden, tavoitteenani ymmärtää, mikä Hellboyssa vetoaa ja tarkastella sarjan kasvua tarina tarinalta. Aloituksena Hellboy Library vol. 1, joka sisältää ensimmäiset tarinakokonaisuudet Seed of Destruction ja Wake The Devil.
Hellboy on syntynyt sarjakuvan kuumina vuosina 1990-luvun alkupuolella. Jenkeissä myytin sarjakuvia kuin leipää ja Frank Millerin tai Todd McFarlanen kaltaiset auteurit olivat melkoisia supertähtiä. Mike Mignola osui Hellboy-konseptillaan siis mitä mainioimpaan rakoon. Dark Horse oli aikuiseen makuun tekijöidensä omistamia sarjakuvia julkaiseva sarjakuvatalo, jolle Hellboy sopi katalogiin mainiosti. Se on synkkä mutta ei ryppyotsainen, ja heti alussa hyvässä tasapainossa ovat rauhallisempi melankolia ja isojen pyssyjen heiluttelu. Tässä kirjassa Mignolan kaverina käsikirjoituksia laatimassa on ollut John Byrne, vaikka tarinoiden ideat ovatkin Mignolalta peräisin.
Seed of Destruction on neljäosainen minisarja, jossa esitellään Hellboyn peruspremissi, mutta samalla päästään käsiksi myös kunnon mäiskeeseen. Prologi esittelee Hellboyn synnyn toisen maailmansodan loppuhetkinä natsien ja Grigori Rasputinin loitsusta, josta loikataan nopeasti nykyaikaan (tai siis 90-luvulle), missä pojusta on sukeutunut maailman paras paranormaalietsivä. Vanhat kehnot Rasputin ja natsit eivät kuitenkaan jätä Hellboyta rauhaan, ja Mignolan hahmottelema iso juonikuvio saa ensimmäiset peruspilarinsa. Tarinan nimi käy järkeen, sillä luvassa on useamman minisarjan mittainen vyyhti, jonka siemenet on ensimmäisessä tarinassa kylvetty. Wake The Devil jatkaa tarinan kehittelyä, ja lisää lihaa luidensa ympärille saavat sekä hyvikset että Rasputinin kätyrit. Lisäksi Mignola alkaa heitellä soppaan useita eri mytologioita perinteisistä kreikkalaisista ja norjalaisista aina tuoreempiin vampyyrilegendoihin. Kerronnallisesti Wake The Devil on edeltäjäänsä rentoutuneemman oloinen. Hellboyn huumori alkaa löytyä lakonisesta asenteesta, värikkäistä sivuhahmoista ja parista sopivasti ylilyövästä tapahtumasta.
En tiedä, onko asialla ollut jo tuolloin kokenut Byrne vai Mignola itse, joka on pitänyt huolta tarinoiden rytmistä. Kumpikaan tarina ei kärsi minkäänlaisesta selittelyn tarpeesta tai asetelmien rakentelusta, vaan meno on heti erittäin hellboy. Myös visuaalinen anti on alusta asti aivan älyttömän nättiä. Mignolan kuvituksen hienoin yksittäinen elementti on sivuja usein määrittävä teemaväri, joka tunnelman vaihtuessa muuttuu heti seuraavaan seuraavalla sivulla. Tekstikuplapainotteisia sivuja on tarinoissa suhteellisen vähän, mitä nyt hahmot käyvät vielä ensimmäisessä tarinassa sisäistä monologia jonkin verran. Muutamassa kohtaa Hellboy kompastuu ensimmäisessä kirjassa vielä supersankarisarjakuvien helmasyntiin, tyhjänpäiväisiin ja pompööseihin tekstilitanioihin, joita pahikset latelevat vaikuttaakseen voimakkailta ja uhkaavilta. Nykyisin kun silmä on harjaantunut bongaamaan tuollaisen aikavarkaan, niin houkutus skipata suoraan seuraavalle sivulle on suuri. Nuo loruilut eivät koskaan tuo mitään lisää sarjakuvaan, ne ovat puhdasta lukijan ajan haaskaamista. Toivottavasti jatkossa Mignola uskaltaa luottaa Hellboyn vahvuuksiin eikä koe tarvetta tilkitä tarinoita kliseisellä tyhjien tynnyreiden kolinalla.
Paljon satunnaisia heikompia hetkiä paremmin mieleen Hellboysta kuitenkin jäävät sen vahvuudet. Mahtavan upeat splash panelit, moderni goottilainen estetiikka ja itsetietoinen huumori tekevät vaikutukset heti kättelyssä. Hellboy nostaa hattua vanhan hyvän ajan seikkailusarjakuvalle, mutta se ei ole mikään pastissi, vaan jo alusta lähtien itsevarma ja vahvuutensa tunteva sarjis. Sama fiilis välittyy jopa ensimmäisen numeron julkaisua hypettäneistä lyhyistä parin-kolmen sivun promotarinoista, joita kirjaan on liitetty. Hellboy ei tunnu ottavan harha-askelia juuri lainkaan. Muutamassa kohdassa ensimmäiset tarinat sortuvat kliseisyyteen, mutta edellytykset menestykselle ovat ilmeiset. Omaperäiset ja persoonalliset hahmot, joita on iso liuta, jättävät heti odottamaan lisää. Usein liiallinen hahmogalleria voi turhauttaa, ja Wake The Devilissä tuntuu kieltämättä pariin otteeseen, että muutama hahmo olisi voinut jäädä vaihtopenkille odottamaan vuoroaan. Sekavillakin hetkillä hahmojen erot ovat kuitenkin selkeitä ja fiilis siitä, että Mignolalla on heille kaikille tekemistä, välittyy selvästi.
Odotukset on näiden kahden tarinan myötä luotu. Tarinat ovat tarpeeksi itsenäisiä kokonaisuuksia palkitakseen lukemista lyhyelläkin aikavälillä, mutta suurempaa taustatarinaa rakennellaan maltilla niin, että motivaatio tarttua seuraaviin tarinoihin korkealla. Hellboy-heinäkuu on auki, ja koko kuukauden rytisee!
Arvosana: 80/100
Hellboy Library vol. 1 – Seed of Destruction / Wake The Devil
John Byrne & Mike Mignola, käsikirjoitus – Mike Mignola, kuvitus
Dark Horse
Hinta Suomessa 36-56 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
3 vastausta artikkeliin “Hellboy-heinäkuu, kirja 1 – Seed of Destruction / Wake The Devil”