Arvio: Blueberry – Kenraali Kultatukka / Kadonnut kaivos / Kultaluoteja ampuva aave

cof

Höhöhö, viimeksi kun luin Blueberryä, jäin kirjan lopuksi elättelemään toiveita viattomammista tarinoista seuraavassa integraalissa. Niinpä vissiin. Like Kustannuksen Blueberry-uudelleenjulkaisujen toinen osa jatkaa todella masentavaa intiaanien metsästystä tarinassa Kenraali Kultatukka. Kadonnut kaivos ja Kultaluoteja ampuva aave kertovat perinteisemmästä aarteenmetsästyksestä, mutta näissäkin kuvioissa Jean-Michel Charlier’n näkemys villin lännen meiningeistä on reilusti kyynisen nihilistinen. Blueberryn maailmassa hyvä teko ei jää rankaisematta ja uusista tuttavuuksista kannattaa suunnilleen aina odottaa pahinta. Jean ”Gir” Giraudin maisemat ovat jylhiä ja tapahtumat kylmiä. Hevosia ja ihmisiä tippuu kuin kärpäsiä, mutta ilmeet eivät juuri värähdä. Erämaa on armoton, joten mitä sitä kuvituksessakaan pehmistelemään. Jatka lukemista ”Arvio: Blueberry – Kenraali Kultatukka / Kadonnut kaivos / Kultaluoteja ampuva aave”

Mainokset

Arvio: Marbles – Mania, Depression, Michelangelo & Me

cof

En tiedä, olenko vain ruvennut kiinnittämään asiaan huomiota viime aikoina, mutta mielenterveysongelmien käsittely taiteessa tuntuu olevan kovasti tapetilla. Viime aikoina kotimaisista sarjakuvista on noussut esiin dokumentaatioita masennuksesta, ahdistuksesta ja muista mielen sairauksista. Hip hopissa kuumimpia uusia artisteja ovat omaa pahaa oloaan kartoittavat emoräppärit. Ehkä tässä ollaan pikku hiljaa pääsemässä pois aikamme syövästä, tsemppaavan sankarin narratiivista. Jokaista Ellen Jokikunnaalle kerrottavaa selviytymistarinaa kohden on kymmeniä onnettomampia tarinoita, joilla ei vain saada mainosminuutteja myytyä, mutta jotka ovat useimmin todellisuutta mielen sairauksien kanssa kamppaileville. En ole saanut vielä tartuttua kovin tuoreisiin depressiokuvauksiin, mutta Ellen Forneyn Marbles kiinnosti välittömästi. Aihe on tärkeä käsiteltävä, ja Forneyn elämännälkäinen tyyli on vakuuttanut minut jo aiemmin. Marbles onnistuukin tasapainoilemaan Forneyn naiivin ja energisen ilmaisun ja raskaiden aiheiden välillä oikein mukavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Marbles – Mania, Depression, Michelangelo & Me”

Arvio: Fragments of Horror – Häiritsevä manga jättää komeita karmeuksia alitajuntaan

cof
Tämä kansi on muuten ruma, mutta älkää antako sen häiritä!

Kauhusarjiksiin on jäänyt nälkä muutaman positiivisen kokemuksen jälkeen, mutta en ole vielä kauhean hyvä etsimään tai löytämään niitä. Viime kirjastovisiitillä sain oivalluksen, kun törmäsin Junji Iton kauhutarinakokoelmaan Fragments of Horror. Japanissa näitä on varmaankin väännetty jokunen, joten ei kun sieltä ammentamaan. Fragments of Horror on suht tuore, 2014 ilmestynyt kokoelma lyhyitä kauhutarinoita. Se on pitkän linjan pelottelija Iton paluu kauhugenren pariin kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Itselleni se on ensimmäinen kosketus kauhumangaan, joten vertailu Iton muihin töihin jää vielä tekemättä. Muihin lukemiini kauhusarjakuviin verrattuna Fragments of Horror on vakava, häiriintynyt ja oivaltava. Siitä puuttuu kuitenkin viimeinen silaus tunnelmaa, ja tarinoissa häiritsee tietty kaavamaisuus. Kärsin tällä hetkellä pienestä kauhun puutostilasta, joten nopeana fiksinä FoH kelpasi oikein mukavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Fragments of Horror – Häiritsevä manga jättää komeita karmeuksia alitajuntaan”

Arvio: Villimpi pohjola – Pelinavaus / Kypsyyskoe / Lapsus / Valomerkki

cof

Villimpi pohjola on jännä strippisarjis. Sillä ei ole samanlaista statusta kuin Viivillä ja Wagnerilla, Fingerporilla tai nuorempien lukijoiden keskuudessa esimerkiksi Fok_itillä. JP Ahosta ei kaiveta vakiohaastateltavaksi sarjakuva-aiheisiin lehtijuttuihin samalla tavalla kuin Pertti Jarlaa. Silti Ahonen ja Villimpi pohjola ovat vuosien saatossa salakavalasti hiipineet arkikäyttöön ja VP-strippejä pomppaa aika ajoin  esiin toimistojen seiniltä tai yksittäisinä nettimeemeinä. Luettuani neljä strippejä kokoavaa kirjaa ymmärrän hiukan, miksei suosio ole kasvanut suuremmaksi. VP:n olisi ainakin muutama vuosi sitten pitänyt olla täysin minun juttuni: yliopisto-opiskelijoista kertova sarjis nörtti- ja kaljavitseillä höystettynä kuulostaa optimaaliselta samaistumiskokemukselta, mutta jokin VP:ssä estää kiintymästä siihen täysillä. Minulla on muutamia arvauksia, mikä se voisi olla, mutta mitään varmaa en ole vielä löytänyt. Jatka lukemista ”Arvio: Villimpi pohjola – Pelinavaus / Kypsyyskoe / Lapsus / Valomerkki”

Arvio: Cognac 1 – Demonien osuus

mde

Tärkein konjakkikokemukseni on nuoruusvuosilta, kun olin alkanut briljeerata olemattomalla yleistiedollani. Tuolloin arvostelin asiantuntevasti liköörikarkkeja isälleni, kunnes vastaan tuli tuntematon alkoholi. Jouduin kysymään isältäni, mitä on tämä kog-nak, jota muiden hienojen viinojen seasta löytyi. Siinä tuli opittua, että ehkä 16-vuotiaana ei tiedä vielä kaikkea. Samanlaisen yllätyksen, joskin positiivisemman, sai tuoreen Cognac 1 – Demonien osuus -sarjakuvan lukemisesta. Viimeaikaiset lukukokemukset tuoreista eurosarjiksista ovat olleet luokkaa ”ihan jees, mutta ei tässä rynnätä seuraavia osia hankkimaan”, mutta Jean-Charles Chapuzet’n ja Corbeyranin käsikirjoittama ja Luc Brahyn kuvittama Cognac tuntui tuoreelta, mielenkiintoiselta ja erottuvalta. Paras Zoom Teufel -julkaisu, johon toistaiseksi olen perehtynyt. Jatka lukemista ”Arvio: Cognac 1 – Demonien osuus”

Pohdinta: Mitä tarkoittaa ajaton sarjakuvaklassikko?

edf

Minä osaan kirjoittaa tekstiä, joka kiinnostaa itseäni ja ehkä pariakymmentä henkilöä siihen päälle. Lahjakkaampi kirjoittaja osaa koskettaa tuhansia henkilöitä. Ammattilaiset kykenevät koskettamaan satojatuhansia, mutta ainoastaan poikkeukselliset yksilöt saavat tuotettua jotain, mikä puhuttelee kymmeniä miljoonia ihmisiä. Silloin teoksen täytyy kestää aikaa hyvin harvinaisella tavalla, ja voidaan puhua ajattomasta klassikosta. Keskustelu tästä virisi Twitterissä jonkin aikaa sitten, kun pohdimme Sandmanin asemaa ehdottomana 90-luvun klassikkona, joka kuitenkaan ei moniin enää tänä päivänä tee aivan samanlaista vaikutusta. Mikä erottaa aidosti ajattoman teoksen laadukkaasta timepiecestä? Seuraa häpeilemättömän subjektiivinen ja elitistiseltä haiskahtava pohdinta. Jatka lukemista ”Pohdinta: Mitä tarkoittaa ajaton sarjakuvaklassikko?”

Arvio: Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58

cof

Olen kyllä kokenut aiemmin maku- ja hajumuistoja, mutta sarjismuistoon en ole törmännyt. On aika yllättävää, että sarjakuva, jota ei ole koskaan aiemmin lukenut, vie suoraan menneisyyteen. Alun perin 2015 ilmestynyt ja vastikään suomennettu Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58 on nimittäin vedetty suoraan lapsuudessa mummolan vintillä luetuista enoni vanhoista Agentti-Korkeajännityksistä ja muista suoran toiminnan sarjakuvista, joskin Englannin ja Italian sijaan alkuperämaa on Ranska. Käsikirjoittaja Rodolphen hahmot ovat suorasukaisia parilla modernihkolla twistillä, juoni klassista vastavakoilua ja kuvittaja Louis Alloingin tapahtumaympäristö komeita autoja ja klassista kaupunkimaisemaa. Se, miten Robert Saxin kokee, on varmaankin paljon kiinni omasta suhteesta näihin perinteisiin poikain seikkailutarinoihin. Tässä on kyseessä varsin häpeilemätön nostalgiatrippi, ei enempää eikä vähempää. Jatka lukemista ”Arvio: Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58”