Arvio: Habibi – Mitä tästä pitäisi ajatella

cof

Craig Thompson on kiistatta erittäin taitava sarjakuvantekijä. Se osoitettiin jo nuoruuden ensirakkaudesta kertovassa Blanketsissa. Fiktiiviseen Lähi-idän valtioon sijoittuva rakkaustarina Habibi osoittaa samoja vahvuuksia kuin Blankets. Thompsonin visio sekä kuvituksen ja juonenkuljetuksen yhteispeli ovat saumattomia, toteutus varsinkin visuaalisesti virtuoosimainen ja korni rakkaustarina onnistuu edelleen lämmittämään sydäntä rautalankamaisuudestaan huolimatta. Kokonaisuutena Habibin jättämä olo on kuitenkin ennen kaikkea epämukava. Thompson käsittelee vaikeita ja tulenarkoja aiheita, eikä erityisen silkkihansikkain tai tahdikkaasti. Habibi on samaan aikaan siltoja rakentava ja kaunis sekä ylimielinen ja ennakkoluuloja ruokkiva. Kirja vaikuttaa sympaattiselta ja sen puolella olisi mukava olla, mutta se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Kalevauvan sanoin, ”mitä tästä pitäisi ajatella – olen järkyttynyt”.

cof

Habibi on kertomus kahdesta kovia kokeneesta lapsesta. Dodola ja Zam törmäävät kauheassa tilanteessa ja löytävät lohtua toisistaan. He oppivat selviytymään yhdessä ja kasvavat aikuisiksi olosuhteissa, jotka muokkaavat heitä julmasti ihmisinä. Kirjan perimmäinen kysymys on, miten kahden ihmisen välinen yhteys säilyy ja selviää, jos yksittäisen ihmisen psyyke ja identiteetti mankeloidaan armotta uuteen muotoon. Habibissa on hyvin paljon kyse läheisyydestä, seksuaalisuudesta ja ihmisen suhteesta omaan kehoonsa. Näin intiimit aiheet ovat tärkeitä käsiteltäviä, mutta olisi paljon mukavampaa jos Thompson käsittelisi niitä jotenkin omakohtaisesti. Nyt täysin eri lähtökohdista ponnistavien hahmojen suuhun laitetaan niin paljon sanoja, että tarinan vilpittömyys kärsii. Mikä on Thompsonin tuntemus käsittelemästään aiheesta ja kulttuurista? Kuinka paljon hän projisoi omia olettamuksiaan ja tuntemuksiaan täysin itsestään poikkeaviin hahmoihin? Missä menee tabujen rikkomisen ja eksploitaation raja? Voiko fiktiivisen hahmon yksityisyyttä loukata?

cof

Tästä eteenpäin tekstissä on jonkin verran spoilerintynkää, vaikka juoniyksityiskohtiin ei mennäkään.

Habibi käsittelee paljon Koraania ja islaminuskon doktriineja. Kirjassa esitellään sekä Koraanin syntyä että siinä kerrottavia tarinoita. Hartaan kristillisen kasvatuksen saaneena uskonnolliset elementit ovat Thompsonille läheisiä, ja kuten Blanketsissa, myös Habibissa sävy uskonnon suhteen on kunnioittava ja eheyttävä. Täysin toinen juttu on sitten islamilainen kulttuuri, johon uskonkappaleet kirjassa suoraan yhdistetään. Islamissa on paljon ongelmia ja korjattavaa yhdenvertaisuuden saralla, mutta Thompsonin käsissä koko kulttuuri vaikuttaa yhdeltä isolta seksiorjakultilta. Naisia ostetaan ja myydään, jokainen mies on valmis seksuaaliseen väkivaltaan jokaista naista kohtaan ja naisilla ei ole mitään keinoja välttää tätä. Aluksi kirja vaikuttaa siltä, että se sijoittuu jonnekin menneille vuosisadoille, mutta kirjan edetessä Thompson tekee hyvin selväksi, että ihan modernissa maailmassa tässä eletään. Periaatteessa Habibi siis viestii, että islamilaisessa maailmassa voitaisiin yhtä hyvin olla edelleen 1600-luvulla, niin barbaarinen maailmankuva siellä on. Not cool.

cof

Toinen todella kaihertava seikka on seksin ja seksuaalisuuden käsittely kirjassa. Dodola on nuori tyttö, joka joutuu kosketuksiin seksin kanssa aivan liian aikaisin, ja sillä on iso vaikutus hänen kehitykseensä. Thompsonille ei kuitenkaan tunnu olevan ongelma kerta toisensa jälkeen pistää Dodolaa tilanteisiin, joissa kuvataan ei-niin-iloista seksiä, jatkuvaa seksualisointia ja jopa raiskauksia. Näitä aiheita ei toki pidä väistellä tai kaunistella, kun ne ovat tärkeä osa kertomusta, mutta yksityiskohtaiset kuvat aina vain uudestaan ja uudestaan alkavat tuntua enemmänkin eksploitaatiolta kuin aihepiirin kunnioittavalta käsittelyltä. Ei Habibi ihan pehmopornoa ole, mutta aika ajoin kauas ei myöskään jäädä, ja kuitenkin uhka ja painostava tunnelma on jatkuvasti päällä. Not cool.

cof

Sitten on vielä kaikista häiritsevin pohjavire, uskonnon eheyttävä voima. Sekä Dodola että Zam päätyvät kirjan aikana epätoivoisiin ratkaisuihin syyllisyyden- tai myötätunnosta, tai ihan vain selviytyäkseen. Thompson sivuaa mm. transsukupuolisuutta, aborttia ja päihteidenkäyttöä, ja kaikkia pelottavan negatiivisella sävyllä. Vaikka mistään valistuskirjasta ei ole kyse, forrestgumpmainen moraalisaarna muhii subtekstissä: ”jos ihmiset voivat hyvin, mitään näitä ilmiöitä ei olisi olemassa, ja jumalasuhde saa ihmiset voimaan hyvin”. Aivan sairaan haitallinen ja myrkyllinen ajatusmalli. Voi olla, että tässä ylitulkitsen tekijän motiiveja, koska tiedän hänen taustansa kristilliseksi, mutta mielestäni sävyä ei pääse pakoon. Jos Thompsonin tarkoitusperät ovatkin olleet puhtaammat, niin käsittely on tehty nyrkkeilyhanskat kädessä. Not cool.

cof

Kolmen haukkukappaleen jälkeen on varmaan aika outoa siirtyä kehuihin, mutta niitäkin Habibi ansaitsee. Ensinnäkin se näyttää upealta. Thompson on todella perehtynyt arabialaiseen estetiikkaan ja etenkin kalligrafiaan, josta hän ammentaa mainiosti koko tarinan ajan. Näillä sivuilla olisi tutkittavaa viikkokausiksi. Hieman willeisnermäinen grafiikka vahvoine viivoineen ja satunnaisine käänteisväreineen on varmaa ja mieleenjäävää. Toiseksi tarinan rakentelu on mestarillista. Näkökulmia vaihdetaan, ajanjaksojen välillä hypitään ja tarinoita tarinan sisällä kerrotaan täysin vaivatta. Habibi herättää lukijassa kysymyksen, ja vastaa siihen heti seuraavassa luvussa. Thompson pitää eepoksensa langat käsissä ja johdattelee lukijaa juuri sinne minne haluaa. Ja niin, eepoksesta todella on kyse. Yli 600-sivuisen kirjan tarina on pitkä, monipolvinen ja moneen kertaan kehittyvä, mutta silti se ei tunnu lainkaan sekavalta tai epätasaiselta. Kaikista teknisistä vinkkeleistä Habibi on todella hyvä. Ongelma on se, että saman tekijän Blankets on kaikkien aikojen valkoisin kertomus maailman valkoisimmista ihmisistä, ja se tuntui tekijän omalta ääneltä. Habibissa on kyse jostain ihan muusta, ja spleinauksen tunteesta on vaikea päästä eroon. Thompsonin sinne tänne harvakseen tiputtelemat vitsit tuntuvat myös olevan aivan väärissä paikoissa, ihan kuin kirjailija itse ei olisi osannut lukea oman teoksensa tunnelmaa.

cof

Luulen, että pyörittelen Habibia mielessäni vielä hyvän aikaa. Silloin pitää muistaa, että se, että taideteos pistää miettimään, ei automaattisesti kerro mitään sen laadusta. Yksi pisimpään minua vaivanneita kulttuurikokemuksia on Zack Snyderin elokuva Sucker Punch, jota ei varmaan ole maailman historiassa kertaakaan väitetty erityisen hyväksi, puhuttelevaksi tai hienotunteiseksi elokuvaksi. Usein tunnun jäävän jumiin taiteeseen, jossa tekijä tuntuu teoksen läpi kovin itsevarmalta omasta erinomaisuudestaan ja aiheen tärkeydestä, mutta lopputulos ei vastaa asetettuja odotuksia. En osaa sanoa, onko Habibi ylimielistä eksotisointia vai dialogia avaavaa empatiaa, enkä tiedä onko se seksuaalisesti voimaannuttava heikkojen äänenkannattaja, vai tragedioilla ratsastava shokkiarvon hakija. Saakeli, en edes tiedä suosittelenko sitä vai en. Ainakin se on tosi nätti ja siitä voi oppia paljon sarjakuvanteosta, hyvässä ja pahassa. Mitä tästä pitäisi ajatella – olen järkyttynyt.