Arvio: Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children – Ei niin erikoista fantasiaa kuin nimi lupaa

cof

Nappasin taas kirjastosta tavaraa sokkona sen suuremmin miettimättä ja perehtymättä. Liian pitkälle Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childreniä (MPHfPC) ei tarvinnut lukea, kun ajattelin ensi kerran, että tämä voisi hyvin olla sarjissovitus jostain keskinkertaisesta nuortenkirjasta. Ja niinhän se olikin. Loppua kohti aloin miettiä, että tällaisesta lämminhenkisestä friikkisirkuksesta joku Tim Burton voisi tehdä hyvin leffan. Ja niinhän se saatana olikin tehnyt. Ransom Riggsin romaanitrilogian aloitusosan on kuvittanut sarjismuotoon Cassandra Jean, ja ilmeisesti minä olen maailman ainoa ihminen, jolle tämä koko höskä oli täysin tuntematon. Kirja on henkisesti sukua esimerkiksi Universumien tomu -trilogialle, Lemony Snicketille ja vaikkapa Ryhmä-X:lle. Premissi ei siis oikein vakuuta omaperäisyydellään ja  sarjiskäännös tuntuu kömpelöltä. Ei oikein ole meikäläisen juttu tämä.

cof

Tarinassa teini-ikäisen Jacob Portmanin isoisä menehtyy, mikä on pojalle kova paikka. Isoisän taianomaiset tarinat nuoruudestaan ovat lapsena viehättäneet Jacobia, mutta kun hän vanhemmiten tulkitsee niiden olleen kaunisteltuja tarinoita toisen maailmansodan juutalaisen selviytymisestä, eivät seikkailut enää viehättäneet samalla tavalla. Isoisän kuoleman yhteydessä Jacob alkaa kuitenkin löytää vihjeitä siitä, että tarinoissa on saattanut olla todenperää enemmän kuin perheessä on uskottu. Isoisä muisteli usein Miss Peregrinen lastenkotia, jossa vietti nuoruuttaan. Jacobin surutyö muuttuu pakkomielteeksi, ja hänen täytyy saada vastauksia kysymyksiinsä, joten hän päättää lähteä etsimään niitä lastenkodilta. Hirveästi enempää juonta ei kannata avata, mutta voinette arvata, että jotain eriskummallisia lapsia kuvioon saapuu, ja Jacobin käsitys maailmasta kääntyy nopeasti päälaelleen.

cof

MPHfPC:n luoja Ransom Riggs on saanut inspiraation teokselleen vanhoista valokuvista, joita hän on haalinut käsiinsä kirppareilta ja eri lähteistä. Kuvat ovat osa alkuperäistä romaania, ja niitä hyödynnetään myös tässä sarjakuvassa. Vanhoissa muotokuvissa on usein nykyvinkkelistä vähän vinksahtanut tunnelma, ja sitä Riggs käyttää rakentaessaan kirjan uhkaavaa, mutta vastustamattoman kiehtovaa maailmaa. Nämä adjektiivit siis kirjan henkilöiden tunnetiloja maailmasta, itselleni ei uponnut ihan yhtä lujaa. Täytyy tosin myöntää, että uhkan luomisessa Riggs ja Jean onnistuvat keskivertoa paremmin. Valokuvien lisäksi Jeanin tulkinnat sankaria piinaavista hirviöistä ovat oikeasti ihan karmivia, huomasin pupillien laajentuvan pariinkin otteeseen kun monsteri pääsi yllättämään sivua kääntäessä. Se on sarjakuvalta sen verran harvinainen saavutus, että olisin todella halunnut pitää MPHfPC:stä kokonaisuutena enemmän, mutta niin se vain kyynikko lopulta otti lukiessa vallan.

cof

Sarjiskäännöksen ärsyttävimmäksi ongelmaksi muodostuu epäuskottava dialogi. Jacob on kirjan minäkertoja, joka ei juuri vaikene missään kohtaa. Sekä hänen päänsisäisestä monologistaan että hahmojen vuoropuhelusta kuultaa epäuskottava fantasiakorupuhe. Jos kerran päähenkilön pitäisi olla kokolailla nykyaikainen perusnuori, niin lauserakenteet ja sanavalinnat ihan normipuheessa eivät silloin voi olla mitään LoTR-Narnia-horinoita. Näissä nimenomaisissa esimerkeissä erilainen puheenparsi konkretisoi toista maailmaa ja toisia tapoja, mutta MPHfPC:n olisi tarkoitus sijoittua ihan tänne kotimaapallolle, ja silloin puiseva dialogi toimii vain vieraannuttavana häiriötekijänä. Huomasin ajattelevani useaan otteeseen ”joko tämä kaveri on historian sanavalmein tai sitten tuo vastaus toisen hahmon kysymykseen oli totaalisen epäuskottava” ja se ei varmaan ole sellaista fantasiaa ja taikaa, jota Riggs on teokseen hakenut.

cof

Tarkemmin ajateltuna pahikset ovat kuvituksen lisäksi myös käsikirjoituksessa ainoa mielenkiintoinen elementti. Niissä sekä Riggs että Jean ovat löytäneet ovelan lähestymiskulman, joka ei ole ihan se perinteisin. Kun juonen kiemurat alkavat loppupuolella paljastua, suuri osa menee ohi haukotellessa, mutta pahisten syntytarina ja motiivit ovat kiinnostavia ja oikeasti vaarallisen tuntuisia. Riggsin mielestä selkeästi kiinnostavinta on kuitenkin Jacobin löytämä fantasiamaailma ja siihen liittyvät omituisuudet. Toisaalta, MPHfPC on trilogian avausosa, koska tietysti se on, onko nuortenfantasiaa kirjoitettu jossain muussakin muodossa. Voi siis hyvin olla, että ensimmäinen osa esittelee maailman ja yksittäiset hahmot, pahikset mukaanlukien, saavat enemmän tilaa seuraavissa osissa. Mene ja tiedä, koska minulta ne jäävät lukematta.

cof

Voi olla, että MPHfPC:n tarina on kerrottu toisissa formaateissa paremmin. Jos toteutus on sujuva, genrekliseet sulattaa helpommin (siihenhän perustuu esimerkiksi koko MCU-leffamenestys), mutta tässä sarjakuvassa ammattiosaaminen ei ole riittänyt kannattelemaan ohkaista tarinaa maaliin saakka. MPHfPC ei tee suuria rikoksia kirjana, eikä tunnu minusta esimerkiksi ajan haaskuulta kuten oikeasti huonot sarjakuvat, mutta se ei vain ole tarpeeksi hyvin tehty. Tekijät tuntuvat kirjan perusteella sympaattisilta ja oikeasti tarinaansa uskovilta, mutta kun ei lähe niin ei lähe. Mieleenjäävyydestä kertonee se, että en tämän arvion kirjoittamisen aikana saanut nimeä kertaakaan tismalleen oikein tarkistamatta sitä kirjan kannesta. Genren hc-faneille tämä varmaan menee, muiden kannattanee käyttää aikansa parempiin virityksiin.

cof

Arvosana: 58/100

Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children
Ransom Riggs, käsikirjoitus – Cassandra Jean, sarjakuva-adaptaatio ja kuvitus
Headline Publishing
Hinta Suomessa 14-15 €

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s