Arvio: Mustat sivut – Mestarin synkät sivutyöt

cof

Jos kutsuu itseänsä vakavasti otettavaksi sarjakuvaihmiseksi, niin silloin pitää säännöllisesti postata ruutuja André Franquinilta, vähän samalla tavoin kuin täytyy sisällyttää keskusteluun kasuaali viittaus Corto Malteseen. Franquin loi maineensa Pikon ja Fantasion parissa ja on lahjoittanut maailmalle omasta kynästään mm. Marsupilamin ja Niilo Pielisen. Jälkimmäinen tosin on minun kirjoissani enemmän miinus kuin plussa, hermojaraastava eurovastine Touho Ankalle, tuolle ankoista raivostuttavimmalle. Ilmeisesti joku Niiloakin kuitenkin diggailee, ja muutoin Franquinin ansioita on vaikea kiistää. Suurin piirtein kaikki 60-luvun jälkeen mainetta saaneet belgitekijät ovat hänen tyylinsä jälkeläisiä. Franquinin ilmeikkyys ja vaivattomalta vaikuttava mutta täysin huoliteltu tyyli vetoavat kaikenlaisiin ja -ikäisiin lukijoihin. Samat elementit näkyvät myös Mustat sivut -teoksessa, joka on Franquinin sivutyö suuren suosion ajoilta. Nihilistiset, mustan huumorin täyttämät kertomukset tuntuvat tekijälleen höyryjenpäästelykanavalta. Mustat sivut on mielenkiintoinen kurkistus Franquinin maailmaan, vaikka kaikki vitsit eivät mitään napakymppejä olekaan.

cof

Franquin teki Mustia sivuja muiden töidensä ohessa useiden vuosien ajan. Jos Pikon ja Fantasion pastellivärinen seikkailumaailma tai Marsupilamin Huba Hubat alkoivat kypsyttää, saattoi synkempää puolta itsestään huvittaa parilla hirtehisellä stripillä kauhean kuoleman kohtaavista perustallaajista tai riistäjistä, joita karma kurittaa mitä luovimmilla tavoilla. Tarinoissa ei ole toistuvia henkilöitä tai asetelmaa, mutta melko usein viikatemies korjaa hahmoja mitä ironisimmilla tavoilla. Ilman esipuhettakin Mustat sivut tekevät Franquinin arvomaailmasta melko arvattavan, sen verran usein loppunsa kohtaavat asekauppiaat ja muut sotateollisuuden edistäjät, metsästäjät ja giljotiinin kannattajat (fun fact: giljotiinidebatti oli 60-luvun Ranskassa vielä ajankohtainen: Viimeinen giljotiiniteloitus tehtiin kuukausi sen jälkeen, kun Tähtien Sota oli saanut ensi-iltansa Ranskassa). Mustat sivut on omalla vinksahtaneella tavallaan vahva kannanotto pasifismin ja empatian puolesta. Koska sävy on koko ajan täysin absurdi, kirjasta ei tule paasaava olo, vaikka toistoa hyödynnetäänkin kiitettävästi.

cof

Huumori on kuitenkin vaikea laji, ja harvat meistä kykenevät mihinkään heikkipekkamiettismäiseen jatkuvaan tykittelyyn. Sama vaivaa hieman Mustia sivujakin. Tarinoiden punchlinet eivät aina ole terävimpiä mahdollisia, joitain vitsejä selitetään auki nauruntappavan tarkasti ja joissain tapauksissa yllärikäänne on arvattavissa ensimmäisestä ruudusta. Toki suuri osa Franquinin huumorista ei synny siitä, mitä tapahtuu, vaan miten se on esitetty, mutta hulvattomimmatkin ruudut on helppo lobotomoida vitsin kehnolla rytmityksellä. Franquin on sen verran suvereeni kertoja, että Mustat sivut pysyy kyllä viihdyttävänä ja lukemisen arvoisena koko ajan, vaikka lukiessa huomaakin silloin tällöin sivuja, joista tulee mieleen lähinnä ”tuon olisi varmaan voinut kertoa nasevamminkin”. Mustat sivut on virkistävää luettavaa, sillä näin rehellisen kyynistä satiiria tulee vastaan harvemmin, varsinkaan ”tutulla käsialalla”, jolloin ruudut saavat tekijänsä maineesta vielä lisäpontta.

cof

Silmiinpistävin seikka Mustissa sivuissa on toki Franquinin uniikki väritysratkaisu. Henkilöt, esineet ja kaikki ruutujen fokuksessa on väritetty mustalla. Sivut näyttävät valokuvien negatiiveilta (jonnet lienevät vaikeuksissa muistaa) tai vaihtoehtoisulottuvuudelta. Koko hommassa on erittäin nyrjähtänyt pohjavire, melkein kuin tapahtumat olisivat jostain peilimaailmasta, jossa kuoleman todennäköisyys ja karman laki vallitsevat toisin kuin täällä meidän todellisuudessamme, jossa samat kiusaajat ja rötösherrat saavat mellastaa huomattavasti vapaammin. Mustat sivut jäisi mieleen kuvituksensa ansiosta myös valjummalla materiaalilla, nykymuotoisella nihilismillä se nousee nopeasti Franquininkin tavaramerkiksi muiden maskottien rinnalle. Takakannen ja esipuheen ”Franquin piirtää kolmiulotteista mustaa” -hypetys, vaikkakin nokkelasti sanailtu, tuntuu hiukkasen liioittelevalta, mutta vain hiukan. Aika harvoin pääsee sarjiksissa sanomaan, että ei ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, mutta Mustien sivujen kohdalla se pitää paikkansa.

cof

Ansiokkaassa esipuheessa todetaan, että Franquinille Mustat sivut oli henkireikä lapsiystävällisempien sarjakuvien keskellä. Ilmeisesti tyylin vaikutus on kuitenkin hivuttautunut Franquinin perillisillä myös noihin aikanaan puhtoisempiin sarjoihin. Esimerkiksi Tomen ja Janryn aikuisemmat Piko ja Fantasio -tarinat ammentavat Mustien sivujen temppulaarista aivan estoitta. Ne eivät missään nimessä ole vakavia tai erityisen realistisia, mutta huumori on tuon tuosta hyvinkin synkkää. Voi siis olla, että vielä Franquinin aikaan yli 50 vuotta sitten hirtehisempi tavara täytyi piilottaa omille sivuilleen, mutta mestari haistoi trendin, sillä nykyään samanlainen tavara on eri muodoissaan osa monia suosituimpia viihdefranchiseja. Mustia sivuja ei tarvitse lukea muistoesineenä, vaan tarinat toimivat edelleen yhtä hyvin kuin aikanaankin. Maailman ei kannata odottaa mullistuvan, mutta Mustista sivuista saa enemmän uutta kuin monesta muusta kymmeniä vuosia nuoremmasta sarjakuvasta.

cof

Arvosana: 75/100

Mustat sivut
André Franquin, käsikirjoitus ja kuvitus
Arktinen Banaani
Hinta Suomessa 12-14 €

cof

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s