Arvio: Foederati – Myrskyntuoja/Ivan Karhunkaataja

cof

Foederati on kotimainen omakustannesarjakuva, jonka rima on laitettu heti kärkeen kunnolla korkealle. Tämän näkee lähtien fyysisistä ominaisuuksista kuten laatupaperista ja väripainatuksesta aina kunnianhimoon, jolla tarinaa aletaan rakennella. Myrskyntuoja on brutaalin miekkasaagan aloitusosa ja Ivan Karkunkaataja spin-off ennen virallista toista osaa. Pääjehuna operoi käsikirjoittaja Toni Karonen, jonka kuvittajaparina on Myrskyntuojassa Juuso Laasonen ja Ivan Karhunkaatajassa Tuomas Myllylä. Foederati on melko perinteinen keskiaikainen miekanheilutussaaga kevyillä fantasiaelementeillä, oikein sellaista hevimetallin peruskuvastoa. Se vertautuu teemoiltaan ja kerronnaltaan esimerkiksi Alex Alicen Siegfriediin. Jos Siegfried on mahtipontisuudessaan Manowar, on Foederati silloin Teräsbetoni. Hieman kotikutoisempi ja sympaattisempi versio esikuvastaan, joka on kuitenkin tehty taidolla ja asiantuntemuksella. Jatka lukemista ”Arvio: Foederati – Myrskyntuoja/Ivan Karhunkaataja”

Mainokset

Arvio: Kirottu sota! – Kaikki mitä et tiennyt ensimmäisestä maailmansodasta ja vähän päälle

cof

Eurosarjakuvan legenda Jacques Tardi ei päässyt yli ensimmäisestä maailmansodasta vielä yhden teoksen avulla. Aiemmin blogissa arvosteltu It Was The War of The Trenches sai vuonna 2008 seuraajakseen Kirottu sota! -teoksen, joka on sen jälkeen ehtinyt kääntymään suomeksikin. Tardin sotakirjoissa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta Kirottu sota! on myös selkeästi oma teoksensa, joka tarkastelee sodista surkeinta omasta näkökulmastaan tuoden tapahtumiin uutta kontekstia. Tardin juttu on edelleen inhorealistinen pasifismi yhdistettynä pilkuntarkkaan autenttisuuteen. Näissä sarjakuvissa voi olla varma siitä, että paikannimet ovat just eikä melkein ja univormut ja kalusto viimeistä nappia ja mutteria myöten todenmukaisia. Myös voi olla varma siitä, että yhtään inspiroivaa sankaritarinaa tai kirkasotsaista sotaurhoa ei näiltä sivuilta löydy. Kirottu sota! käy yhden sotilaan näkökulmasta läpi koko myllyn vuodesta 1914 vuoteen 1919 saakka. Tardin tauotta jauhava tyyli on raskas ja vaativa siinä missä itse sotakin. Jatka lukemista ”Arvio: Kirottu sota! – Kaikki mitä et tiennyt ensimmäisestä maailmansodasta ja vähän päälle”

Arvio: Kaikkimeni.exe – Meni vähän sinne päin

cof

Ihan ensiksi täytyy nostaa hattua kääntäjä Silja-Maaria Aronpurolle. Argentiinalaistaustaisen, mutta parhaiten maailmankansalaiseksi luonnehdittavan Berliacin tarinoita kokoava Kaikkimeni.exe on nimeltään aivan 6/5. En osaa sanoa, liittyykö alkuperäiseen nimeen Desolation.exe samanlaisia kulttuurisia konnotaatioita kuin käännökseen, mutta Kaikkimeni.exe kertoo ajassa kiinni olevalle lukijalle alle sekunnissa olennaisen kirjan sisällöstä ja asenteesta. Kyseessä on kyyninen ja nihilistisestä huumorista ammentava kokoelma kertomuksia. Pääosassa ovat useimmiten nuoret, he, joita nykypäivänä kutsuttaneen ”milleniaaleiksi”. Siis sellaiset, joille tulevaisuudenusko, toiveikkuus tai Wanha Kunnon Hyvä Elämä © ovat lähinnä abstrakteja konsepteja tai vitsien punchlineja. Berliacin tarinoissa vialliset ihmiset tekevät tyhmiä ratkaisuja ja kärsivät niistä. Asetelmat ovat kafkamaisen absurdeja ja käänteet yliampuvia. Siinä mielessä nimi hämää, että huumoria näistä on vaikea löytää, tai sitten pitää saada kiksinsä ihan poikkeuksellisen synkästä ja lakonisesta kamasta. Jatka lukemista ”Arvio: Kaikkimeni.exe – Meni vähän sinne päin”

Arvio: Tour d’Europe – Meditaatiota polkupyörän selässä

cof

Sarjakuvan muoto venyy ja paukkuu, ja siitä on esimerkkinä tuorein Sarjakuva-Finlandian voittaja Imperfect, joka koostuu pyöräilijä-taitelija-pariskunta Kaisa ja Christoffer Lekan lähettämistä postikorteista heidän pyörämatkaltaan Yhdysvaltain itärannikolta länsirannikolle. Koska Hyllyy on ajankohtainen kuin isäsi Kanarialta tuoma huumoripaita, en tietenkään ole lukenut Imperfectiä. Käteen onnistui kuitenkin tarttumaan Lekojen tuotantoa, ja vieläpä pyöräretkestä. Vuoden 2010 Tour d’Europe on dokumentaarinen sarjakuva tekijöiden pyörämatkasta Porvoosta Nizzaan. Sen formaatti on vielä melko perinteisen sarjakuvamainen, vaikkakin Lekojen lähestyminen sarjakuvaan on tuntuu käsittelevän sarjakuvaa ylipäätään enemmän taulukankaana kuin aihiona tarinalle. Tour d’Europen tunnelma on hyvin symbolinen, niin tarinan vertauskuvallisuudessa kuin kuvituksen vapaudessakin. Kerronnassa ei tunnu olevan minkäänlaisia pakkoja tehdä asioita tietyllä tapaa, vaan tärkeintä on sanoa sanottavansa. Juuri vapaus konventioista ja tiukasta kehyksestä tekee Lekojen sarjakuvasta taideteosmaista. Jatka lukemista ”Arvio: Tour d’Europe – Meditaatiota polkupyörän selässä”

Arvio: Mustat sivut – Mestarin synkät sivutyöt

cof

Jos kutsuu itseänsä vakavasti otettavaksi sarjakuvaihmiseksi, niin silloin pitää säännöllisesti postata ruutuja André Franquinilta, vähän samalla tavoin kuin täytyy sisällyttää keskusteluun kasuaali viittaus Corto Malteseen. Franquin loi maineensa Pikon ja Fantasion parissa ja on lahjoittanut maailmalle omasta kynästään mm. Marsupilamin ja Niilo Pielisen. Jälkimmäinen tosin on minun kirjoissani enemmän miinus kuin plussa, hermojaraastava eurovastine Touho Ankalle, tuolle ankoista raivostuttavimmalle. Ilmeisesti joku Niiloakin kuitenkin diggailee, ja muutoin Franquinin ansioita on vaikea kiistää. Suurin piirtein kaikki 60-luvun jälkeen mainetta saaneet belgitekijät ovat hänen tyylinsä jälkeläisiä. Franquinin ilmeikkyys ja vaivattomalta vaikuttava mutta täysin huoliteltu tyyli vetoavat kaikenlaisiin ja -ikäisiin lukijoihin. Samat elementit näkyvät myös Mustat sivut -teoksessa, joka on Franquinin sivutyö suuren suosion ajoilta. Nihilistiset, mustan huumorin täyttämät kertomukset tuntuvat tekijälleen höyryjenpäästelykanavalta. Mustat sivut on mielenkiintoinen kurkistus Franquinin maailmaan, vaikka kaikki vitsit eivät mitään napakymppejä olekaan. Jatka lukemista ”Arvio: Mustat sivut – Mestarin synkät sivutyöt”

Arvio: Judge Dredd – The Complete Brian Bolland

dav

Jotain Judge Dreddin ikonisuudesta kertoo se, että vaikka muutaman vuoden takainen Dredd-elokuva olikin kohtalaisen onnistunut, niin ensimmäisen leffansa hahmo sai jo 1990-luvulla. Silloin sarjiselokuvat olivat useammin paskoja kuin hyviä, tekijät eivät arvostaneet lähdemateriaalia eikä studioita kiinnostanut muu kuin sarjisyleisön rahastus ilman laatupaineita. Stallonen tähdittämä Judge Dredd -pökäle on erinomainen esimerkki näistä toisen aallon sarjisleffoista. Taustamateriaalin puutteesta ei voi ainakaan olla kyse, sillä Dreddin tähdittämä 2000 AD-scifiehti on ilmestynyt Iso-Britanniassa jo 1970-luvulta lähtien. Tekijöitä hahmolla on ollut useita, kuten lukemani kokoelman johtotähdeksi nostettu Brian Bolland, kuvittaja, jonka tunnetuinta jälkeä lienee Batman-klassikko Tappava pila. Ainakin tämä kokoelma on koottu niin idioottimaisesti ja päin persettä, että mikäli ysäri-Dreddin tekijät ammensivat oppinsa vastaavista niteistä, ei sieluton ja sekava lopputulos ole mikään ihme. Jatka lukemista ”Arvio: Judge Dredd – The Complete Brian Bolland”