Italialaisen Guido Crepax’n koottujen tarinoiden ensimmäinen osa yllätti minut viime vuonna, ja jätti jälkeensä hämmentyneen fiiliksen, jota piti pureskella melko pitkään. Luonnollisestikin lisää piti saada, ja nyt Fantagraphicsin massiivisesta kymmenosaisesta kokonaisuudesta käsiin eksyi toinen osa. Siinä missä ensimmäinen kirja oli koottu löyhän kauhuteeman ympärille, The Time Eater and Other Stories vetää enemmän scifin suuntaan. Kirjan kantava voima on edellisen volyymin tapaan Crepax’n tunnetuin hahmo Valentina Rosselli, joka törmää arjessaan mitä erikoisimpiin tilanteisiin, jotka useimmiten johtavat jonkinlaiseen bondage-henkiseen pinteeseen. Valentinaa reippaampi ja camp-henkisempi tapaus on Belinda, joka seikkailee kirjan loppupuolella. Vähemmän yllättävästi molempia sankarittaria yhdistää näyttävä muodokkuus ja taipumus alastomuuteen, jonka kuvailuun Crepax käyttää ruutuja jälleen ihan urakalla. The Time Eater and Other Stories ei ole käsikirjoituksiltaan mitään erityisen syvällistä tiedepohdintaa, vaan Crepax’n fokukset ovat edelleen huuruinen unen ja todellisuuden välillä pomppiminen, sekä pistämättömän upea kuvitus. Suosikkijuttuni Time Eaterissa on päästä vastaamaan ”psykedeelis-eroottista retroscifiä”, kun joku kysyy, mitä luin viimeksi.
Yksi Crepax’n tarinoiden erityispiirteitä on tapahtumien jatkuvuus. Valentina ja muut hahmot ikääntyvät (ei se kyllä kauheasti ulkoisesti näy) ja aiemmin tapahtuneella on vaikutusta nykyisyyteen. Niinpä kirjan alussa Valentina on psykiatrisessa hoitolaitoksessa toipumassa traumoista, joita edellisen kirjan Subterraneans-seikkailut ovat aiheuttaneet. Hirveän paljon tilanne ei ehdi rauhoittua, ennen kuin Valentina on vetäisty mukaan tapahtumavyyhteen, jonka keskiössä on ulkoavaruudesta tullut, maan eliöistä klooneja luova elektroninen aivo. Kuten saattaa arvata, homma menee vähän oudoksi. Luvassa on paljon klooneja ja kuka-on-oikeasti-kuka-ihmettelyä. Crepax heittelee kasuaalisti tarinoissa viittauksia tuon ajan ajankohtaisiin tapahtumiin, politiikkaan, vanhoihin satuklassikoihin, toisiin sarjakuviin ja kirjallisuuteen, noin muutamia mainitakseni. Suuri osa sarjisten tekoaikaan liittyvistä viittauksista menee nykyihmiseltä varmastikin ohi, jos 60-70-lukujen Italia ei ole paikkana erityisen tuttu. Onneksi menetystä kompensoimaan mukana on paljon alistamista, sitomista ja sen sellaista ajatonta hupailua.
Teemamuutoksen lisäksi kehitystä on havaittavissa myös Crepax’n kädenjäljessä. Kirja sisältää tarinoita 60-luvun lopulta aina 80-luvulle saakka, minä aikana Crepax siirtyi hiljalleen voimakkaasta viivasta ja vahvoista mustavalkoisista kontrasteista hennompaan ilmaisuun, joka viestii enemmän haurautta ja eleganssia. Hahmot tuntuvat välillä lähes sulautuvan taustoihinsa, mikä lisää unihuuruisuuden tunnelmaa tarinoihin uudella tavalla. Toisaalta kaikenlaisten värkkien, kuten autojen, avaruusalusten tai BDSM-välineistön kuvittajana Crepax on edelleen pikkutarkka ja silloin ei ole millekään hennolle viivalle sijaa. Laitteet ja esineet ovat jyhkeitä ja komeita läpi kirjan. Ensimmäisen osan retroviivaan tottuneelle on hyvä, että tyyli ei vaihdu liian radikaalisti, muutoin olisi saattanut nousta poru. Nyt siirtymä tuntuu luonnolliselta ja siihen ehtii orientoitua.
The Time Eater on selkeämmin oikeasti scifisarjakuvakokoelma kuin sen edeltäjä oli vastaava kauhusarjakuville. Siksi onkin erikoista, että tämän volyymin nimestä genremääritys on jätetty pois, kun se vielä edellisessä oli osa nimeä. Selkeämmin kuin kauhusta scifiin näkyy sarjakuvien sävyn muutos vakavasta kevyeen. Ensimmäinen volyymi ei sisältänyt juurikaan kevyempää seikkailua, ja sama pelon ja uhan ilmapiiri leimaa myös tämän kirjan muutamaa ensimmäistä tarinaa. Hiljalleen tunnelma kuitenkin kevenee painopisteen siirtyessä pois maapallolta. Tulevaisuuteen sijoittuva, Valentinaton tarina The Pirate Spaceship on periaatteessa ”vakavaa” sarjakuvaa, mutta sen tulevaisuusdesignit ovat niin hulppeita ja juonenkäänteet höttöisiä, että tarina tuntuu kevyeltä viihteeltä. Myös iltasatumainen Valentina The Pirate on kevyempi seikkailu, vaikka se sisältää paljon uhkia ja myös suuren osan kirjan upeimpia ruutuja.
Kirsikka kakun päällä on kirjan viimeinen kertomus, Belinda vs. The Vinylvores, joka on sitten jo ihan kunnon kalkkunaa. Haluan kirjoittaa sen juoniasetelman tähän lyhyesti auki: Belinda on prätkällä ajeleva toiminnan nainen, jonka täytyy pysäyttää vinyylilevyjä ryöstelevä avaruusoliojengi. Kaupunkiin on tulossa DJ, jolla on miljoonan levyn kokoelma, joten Belindan täytyy toimia nopeasti. Syitä vaatteiden vähentämiseen löytyy yllättävistä paikoista, ja taustalla soi disco. Aktiiviset naissankarit ovat tietysti edelleen hieno juttu, mutta jos kokoelman nimi olisi vaikkapa Best of Crepax eikä Complete Crepax, niin luulisin, että tämä Belinda-stoori olisi saattanut jäädä rannalle. Itsehän onneksi edelleen nautin roskamatskusta, ja Crepax’n kuvitus on tutun nättiä, joten loppuhupailuna tarina toimii.
Lisämatskut ovat kakkosvolyymissa ykköstä heikommat. Esipuhe on hyvin lyhyt intro kirjan tarinoihin, ja lopusta löytyvät yksi Crepax’n haastattelu (ihan mielenkiintoinen, mutta ei liity mitenkään juuri tämän kirjan töihin) sekä köykäiset muutaman lauseen analyysit kirjan tarinoista. Myönnetään toki, että ilman näitä analyyseja tajuamatta olisi jäänyt kymmenisen viittausta enemmän, mutta ohuet taustoitukset saavat valistuksen sijaan ennemminkin aikaan fiiliksen, että vasta alkaa tietää, kuinka vähän näistä sarjakuvista tietääkään.
The Time Eater and Other Stories tyydyttää nälkää, joka Crepax’n koottujen töiden ykkösvolyymista jäi. Se ei kuitenkaan yllä aivan samalle tasolle edeltäjänsä kanssa: tarina- ja tyylikattaus ei ole yhtä monipuolinen ja mielestäni Crepax oli käsikirjoittajana vahvempi ”kauhu”- kuin scifiteemoissa. Itselle ei jäänyt seksuaalisuuden kuvausten ja BDSM-ristiriitojen puolesta samanlaista hämmennyksen ja jälkipuinnin vellontaa kuin ensimmäisen osan jälkeen, jolloin Crepax’n suoraviivaisuus pääsi yllättämään, kun nyt tiesi jo odottaa mitä tuleman pitää. Mitään puutumisen oireita ei kuitenkaan ole havaittavissa. Aion edelleen ehdottomasti jatkaa lukemista kolmoskokoelmalla, josta löytyy Crepax’n versio Baba Yaga -myytistä (josta tehtiin aikoinaan elokuvakin), sekä tulkintoja klassisista kauhutarinoista kuten Tri. Jekyll ja hra. Hyde, sekä Edgar Allan Poen tuotannosta. The Time Eater ei jätä yhtä lähtemätöntä muistijälkeä kuin ensimmäinen volyymi, mutta vahvistaa käsitystä Crepax’sta erittäin mielenkiintoisena ja edelleen tutustumisen arvoisena tekijänä.
Arvosana: 82/100
The Complete Crepax vol. 2 – The Time Eater and Other Stories
Guido Crepax – käsikirjoitus ja kuvitus
Fantagraphics
Hinta Suomessa n. 75 €
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: The Complete Crepax vol. 2 – The Time Eater and Other Stories”