Arvio: James Bond – VARGR

mde

Koska lähinnä feikkaan sarjakuvatietämystä, minulla ei pari kuukautta sitten vielä ollut käryäkään, että James Bond -sarjakuvat ovat joku juttu. Tällaisia tilanteita varten käännössarjakuva on erittäin tärkeää, se pitää meistä laiskoista kuluttajista huolen tarjoamalla tuotteita, joita emme edes osanneet kaivata. Otava tuuppasi vuoden alussa ulos pränikän James Bond -kirjan nimeltä VARGR. Ilmeisesti krapula-aamun haukotuksen mukaan nimetty kirja on ensimmäinen seikkailu vuonna 2015 alkaneesta sarjasta, jossa käsikirjoittaja Warren Ellis ja kuvittaja Jason Masters tulkitsevat 007:aa nykyaikaisissa toimintaseikkailuissa. Meininki on sukua moderneille Bond-tulkinnoille muutenkin: meno on vakavanpuoleista ja väkivaltaista, eikä esimerkiksi naisseikkailuille anneta juuri tilaa. VARGR toimii toisaalta juuri supertiukan fokuksensa vuoksi. Se tietää tismalleen, millainen Bond tässä kertomuksessa on, millaista tarinaa kerrotaan ja mikä huttu jätetään ulkopuolelle. Toimintasarjakuva on kinkkinen laji tehdä tuoreesti, mutta tämä Bond-tulkinta ei ole ainakaan ummehtunein yritys.

mde

Leffojen kokoluokkaan tottuneelle VARGRin (nimi alkaa tuntua hupsulta aika nopeasti) skaala voi tuntua pieneltä. Juoni on suoraviivainen; vihulainen on melko tavanomainen huumekauppias ja vierailtavia maitakin tarinaan mahtuu vain neljä. Komeita maisemia, sarjakuvamaisia (lol) maailmanvalloitusjuonia tai yllätyskäänteitä ja selkäänpuukotuksia ei juurikaan nähdä. Välillä tuntuu siltä, että Bond on inspiroitunut sarjikseen elokuvaesikuvaansa enemmän Likaisesta Harrysta. Dialogi on minimissään ja luodeissa ei säästellä. BARBLARG (nimi on myös vaikea muistaa) ottaa hoitaakseen omasta mielestäni yhden vaativimmista sarjakuvan lajeista: toimintasarjis ilman tekstiä. Kun on yhtäältä tottunut toimintaleffojen katsetta ja liikkeen suuntaa huomaamattomasti ohjaavaan kuvaustyyliin ja toisaalta kaikki tapahtumat samanaikaisesti sekä kuvina että tekstinä esittäviin supersankarisarjiksiin, tuntuu sanaton toimintasarjis välillä vaikealukuiselta. Etenkin tilan tai liikkeen suunnan hahmottaminen käy kimurantiksi, jos kuvitus keskittyy yksityiskohtiin ja pomppii sinne tänne.

mde

VARGR selviää urakasta kuitenkin kunnialla. Jason Mastersin kuvitus on selkeää ja määrätietoista. Sitä ei halua selailla puolella silmällä vaan toistuviin toimintakohtauksiin haluaa uppoutua huolella. VARGR huvittaa rakenteellaan, joka toistuu suunnilleen ”Bond saapuu – aukeama dialogia – 3-4 aukeamaa mättöä” -muodossa, mutta siinä on myös jotain erittäin puoleensavetävää. Jos tämä seikkailu olisi elokuva, sen pääosan esittäjäksi sopisi vaikka Charles Bronson tai Jason Statham vanhan liiton charmantteja Bondeja paremmin. Tästä syystä vähän ihmetyttää ison sarjisnimi Warren Ellisin asema tarinan käsikirjoittajana. VARGR ei erityisesti vaikuta siltä, että sitä on täytynyt hiki hatussa käsikirjoittaa. Tämä on toki jälleen alaa tuntemattoman räkänokan puhetta, ja todennäköisesti esimerkiksi toimintakohtausten hahmottelu on käsikirjoittajan taidonnäyte siinä missä kuvittajankin. Ellis jatkoi Bondien puikoissa toki vielä useammankin tarinan ajan, joten VARGR ei varmastikaan näytä kaikkea, mitä Ellisillä on Bondin varalle suunniteltuna.

mde
Varmaan ainakin lisää väkinäistä machismoa

Hämmentävin osa-alue VARGRia on Bondin persoonan kaksijakoisuus. Henkilökohtainen kostomotiivi ja sen tuoma vakavuus selitetään juonessa auki kohtalaisen järkevästi, mutta silti leikkimielinen sanailu ja brittiläinen kuiva huumori tuntuu vähäsanaisen vendettan yhteydessä päälleliimatulta ja luonnottomalta. Osasyyllinen etäiseen tunnelmaan humaanimmissa kohtauksissa voi olla Bondin kasvojen persoonattomuus. Masters hallitsee kuvituksen tyylikkäästi, mutta vaikuttaa siltä, että 007:n hahmon kohdalla on haluttu ehdoin tahdoin välttää yhteyksiä kehenkään näyttelijään, ja kasvoista on täytynyt tehdä mahdollisimman geneeriset ja sitä myöten vaikeasti lähestyttävät. Bond-tarinoiden suurin vetovoimatekijä on kuitenkin James Bond itse, ja vaikka hahmon persoona voi tulkitsijoiden vaihtuessa elää, jonkinlainen persoona pitäisi löytyä, jotta hänestä jaksaa kiinnostua.

mde
Ei hitto meil samat.

Kirjasta täytyy muuten sanoa, että se on poikkeuksellisen laadukkaan tuntuinen. Painoksessa on herkkuja, joita sarjiksista harvoin löytyy. Irtokansilehdet ja kankainen kirjanmerkki ovat hauskoja yksityiskohtia, ja kun paperikin on vielä paksua ja laadukasta, on VARGR fyysisiltä ominaisuuksiltaan erittäin mukavaa luettavaa. Painojälki on terävää ja tarinan alun Helsinki-episodissa jopa Nesteen taululla näkyvät bensan hinnat on tehty tunnistettaviksi. Tässä sitä vasta #torille-nörtille ilon aihetta riittääkin. Ilo on huomata, että Suomi-yhteyden kadottuakaan sisältö ei petä. Tarina jauhaa eteenpäin vastustamattomasti. Kohtuullisen graafiseksi äityvä väkivalta anatomisine läpivalaisuineen tuo mieleen 2000-luvun alun ”Romeon on kuoltava” -leffan, mikä sekin kuriositeettina tuo lisämakua lukukokemukseen. Toinen mieleenjäävä osa VARGRia on kansitaide, joka vetää vertoja tyylikkäimmille 007-elokuvien alkutekstiosuuksille. Kelpaa fiilistellä.

mde

VARGRista nauttiakseen ei tarvitse olla Suomi-intoilija tai Jet Lin tuotannon fani, sillä laadukas toimintasarjis iskee ammattimaisen toteutuksensa avulla lujaa joka tapauksessa. Ei tästä mitään ajatonta klassikkoa saa, mutta harvasta Bondista saa. Ainoa syy, miksi leffat ovat siinä asemassa missä ovat, on se, että niiden tekemistä ei vain ole suostuttu lopettamaan, ja ne pyörivät telkkarissa jatkuvasti. Jos Ellisin ja Mastersin Bondia tuupattaisiin ulos 10-15 vuoden ajan ja Otava ottaisi jokaisesta uuden painoksen kerran vuodessa, samaan asemaan päästäisiin sarjakuva-007:nkin kanssa. Jos Bond tai ylipäätään agenttitoiminta maistuu, VARGR ei petä. Ihan hyvä niin, minulle ainakin riittää.

mde

Arvosana: 77/100

007 James Bond – VARGR
Warren Ellis, käsikirjoitus – Jason Masters, kuvitus
Kustannusosakeyhtiö Otava
Hinta Suomessa 22-25 €

mde

2 vastausta artikkeliin “Arvio: James Bond – VARGR

  1. Bond-elokuvien ja VARGRin välistä eroa selittää olennaisesti se, että VARGR ei perustu elokuviin, vaan alkuperäisiin Bond-romaaneihin. Tietenkään se ei ole syntynyt hermeettisesti eristettynä Bond-elokuvien ja muiden toimintaelokuvien kuvastosta, mutta erityisesti itsensä Bondin persoonan ja käyttäytymisen lähin malli on Flemingin kuvaus hahmosta, ilman charmikkaiden näyttelijöiden väliintulollaan aiheuttamaa kirveellä veistettyjen särmien hioutumista.
    Warren Ellisin tasoista talenttia on tarvittu tietysti myös siihen, että sarjiksen nimeksi saadaan VARGRin kaltainen kirjainrykelmä, joka ensivilkaisulla saattaa tuoda mieleen geopolitiikassa yleisesti käytetyt kryptiset kirjainlyhenteet, mutta on myös muinaisskandinaavin sutta tarkoittava sana. Myyttisiä pohjavireitä ja sen sellaista.

    Tykkää

    1. Kiitos tarkennuksista. Tuo on kaikki varmastikin juuri kuten kuvailit. Itse halusin arvostelussa hakea kontrastia siihen tunnetuimpaan Bondiin, jonka maineella nämäkin sarjakuvat varmasti myydään. Tästä juontui tämän suht stoalaisen Bondin ”puutteellisuus” lukukokemuksessa. Samaten yhteys varg-sanaan oli ilmeinen (geopolitiikasta olin totaalisen tietämätön), mutta kirjoitusasu oli silti sen verran pöhlä että sille teki mieli pikkuisen naureskella.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s