Se on kyllä hämmentävää, kun eteen tulee jotakin mikä sopii omaan makuun täydellisesti, ja sitten saat tietää että se on ollut olemassa jo iät ja ajat. Vähän kuin joku unelmoisi 2018 siitä, että joku yhdistäisi vihdoin hedelmäkarkit ja suklaan, ja sitten sille kerrottaisiin Tutti Frutti Choco Mixistä. Tai toivoisi, että aivot sulaisivat samalla kun olo on epämukava ja iloton, ja sillä hetkellä hän törmäisi Maikkarilla Posseen kanavia selatessaan. Hämmennys siitä, että on onnistunut luovimaan elämässään näin pitkälle kuulematta tästä täydellisesti itselleen sopivasta ilmiöstä on suuri. Black Peider on minulle melkein sellainen. Petteri Tikkasen alter ego-sarjakuvasankari-painija-muusikko yhdistää paljon minulle rakkainta kulttuuria. Räkäinen punk, showpaini, sarjakuvat ja niin edelleen. Olen kuullut Peideristä aiemmin vain ihan tosi vähän, Peiderin noise-punk on melkein sitä, jota kuuntelen, hänen showpaini-estetiikkansa ovat lähes kunnollista. Ehkä on ihan hyvä, että kyse ei ole kuitenkaan täysosumasta, niin minun ei tarvitse harmitella ihan hirveästi, että olen aiemmin missannut Tikkasen ja kumppaneiden sekavat keikat ja oudot taideperformanssit.
Black Peider – Ura on omaelämäkerrallinen saaga Black Peider -hahmon seikkailuista 2000-luvun alusta vuoteen 2012. Sen tyyli on vähän hassu, sillä Tikkanen kertoo omista saavutuksistaan melko ihannoivaan sävyyn samalla kun hänen tuttunsa jakavat samansuuntaista ylistystä sinne tänne ripotelluissa puheenvuoroissa. Kertomukset ovat lyhyitä 1-5 sivun episodeja bändien muodostumisesta, keikoista, kohtaamisista ja Tikkasta päräyttäneistä musakokemuksista. Väleistä löytyy myös muutama valokuva tarinoissa kuvatuista tilanteista, sekä nippu yllä mainittuja testimoniaaleja. Kirjasta täytyy päätellä, että Tikkanen on melko ylpeä aikaansaannoksistaan. Ja miksikäs ei olisi, kissan hännän nostaa vain kissa itse. Suomalaista ug-skeneä ei ole koskaan syytetty liiasta markkinoinnista, joten Black Peiderin saagalle on täällä tilaa aivan mainiosti. Eikä minua haittaa lainkaan se, että monet omat suosikkipumput kuten esim. Räjäyttäjät saavat hekin hieman sitä kuuluisaa näkyvyyttä Peiderin siivellä.
Ottaen huomioon, että Peiderin musiikki on huonoilla soittimilla epätarkasti soitettua melunsekaista hädintuskin-musiikkia ja paini ilman taitoja toteutettua eläimellistä möyhäystä, on sarjakuva yllättävän salonkikelpoista. Tikkanen osoittaa Ura-kirjan sivuilla kykenevänsä moniin erilaisiin tyyleihin, mutta leijonaosa tarinoista on toteutettu hyvinkin simppelillä, lähes söpöllä kynänjäljellä. Osittain kyse on varmastikin siitä, että yksinkertaista jälkeä on nopea tuottaa: Tikkanen kertoo usein piirtävänsä sivut junamatkoilla, ja kuusi-seitsemän ruutua ehtii pyöräyttämään muutaman tunnin reissun aikana. Tiettyä punk-henkisyyttä on kai siinä, että junan liikehdinnän pitäisi tuoda viivaan myös luonnollista epätasaisuutta, mutta eipä sellainen kovinkaan paljoa silmään pistä. Lukijaystävällinen tyyli tekee tilan avoimemmaksi tarinoiden sisällölle, jossa normeja sitten koetellaankin hieman enemmän.
Tikkasen Black Peider on sarjiksineen, musiikkineen, luentoineen ja paini”otteluineen” mitä tyylipuhtain monimediallinen performanssi ja sellaisena kiistatta minun makuuni. Se, mikä häiritsee (mutta on varmasti ihan tietoinen valinta), on Tikkasen tapa poimia eri kulttuurialalajeista lähinnä niiden pinta ilman halua mennä syvemmälle. Tämä on tietysti sisäisen puristi-nörttini puhetta, mutta on hieman outoa uppoutua esimerkiksi showpainiestetiikkaan ilman halua tuntea sen historiaa tai taustoja, kuten Tikkanen kirjassa suoraan sanoo tekevänsä. Pari kirjaan upotettua muistelujaksoa kertovat, että Tikkasella on musiikillista historiaa ja tuntemusta aivan riittämiin, ja silti oman bändin fame on hankittu melko epämusiikillisilla tehokeinoilla kuten soitinten tuhoamisella.
Kirjaa lukiessa (ja pari Youtube-tallennetta tueksi katsomalla) käy ilmi, että Black Peiderin teesi on oman itsen vapauttaminen estoista. Musiikki, paini tai sarjakuvat eivät ole itsetarkoituksellisia, vaan kanavia Tikkasen itseilmaisulle, keinoja voimaannuttaa itsensä olemaan sitä mitä haluaa. Puristinen nillitys taitaa siis lopulta olla tässä tapauksessa ihan yhtä tyhmää kuin jostain H&M:n Misfits-paidoista mariseminen: paidan logo on symboli, jolla on kahdelle eri ihmiselle eri merkitykset. Ei ole mitään lakia, joka käskee kuuntelemaan Misfitsiä, että voi samaistua bändin nimeen ja logoon, eikä painin uhosta ja energiasta innostunutta ihmistä voi velvoittaa tsekkailemaan Stan Hansenin ja Vaderin vuoden 1990 klassikko-ottelua AJPW vs. NJPW Supercardista, vaikka itse onkin niin joskus päättänyt tehdä. Ehkäpä voin mennä siis ihan keskenäni puhaltelemaan pölyjä vanhoista rässling-kokoelmista.
Kaiken Black Peiderin suoltaman ja edustaman suodattamattoman energian jälkeen onkin yllättävää, miten hillitysti itse sarjakuva on toteutettu. On mahtava kontrasti nähdä huutoa, räkää ja sylkeä sisältävä keikkatallenne ja sen jälkeen lukea sarjistulkinta samasta konsertista sympaattisten pallopäiden vienosti esittämänä. Tämä on mahdollisesti Black Peider -sarjisten suurin ansio: ne näyttävät Tikkasesta ja Peiderin hahmosta tulkinnan, jota muut mediamuodot eivät juuri tuo esiin. Black Peider – Ura on kiinnostavaa luettavaa, mikäli alakulttuurit ja niiden yhdistely ovat lähellä sydäntä, sillä tästä koko Peider-performanssissa lienee kyse. Musafriikeille sarjis saattaa upota muutenkin, mutta ihan puhdasta sarjakuvaviihdettä tai -taidetta sarjakuvan vuoksi etsivän kannattaa suunnata toisten julkaisujen pariin.
Arvosana: 73/100
Black Peider – Ura
Petteri Tikkanen, käsikirjoitus ja kuvitus
Like Kustannus
Hinta Suomessa 15-21 €
Hyllyy 