Jonkinlainen hutera ympyrä sulkeutuu. Alan Mooren Swamp Thingin osat 1-3 olivat toinen Hyllyyssä koskaan julkaistu teksti. Heti perään – kaksi vuotta myöhemmin – sain vihdoin tartuttua myös jälkimmäiseen puolikkaaseen, osiin 4-6. Näissä kirjoissa saatetaan loppuun aiemmin aloitettu juonikuvio, americanan perisyntejä tarkasteleva American Gothic, jossa John Constantine johdattaa Rämeen olentoa yhä syvemmälle koko maailmaa uhkaavan pimeyden äärelle. Lisäksi sivutaan tuolloin DC:tä ravistellutta Crisis on Infinite Earths -tarinaa ja levittäydytään kotisuolta niin Gotham Cityyn kuin ulkoavaruuteenkin. Jokaiselle kolmesta kirjasta voidaan nimetä jonkinlainen teema, mutta muutoin tyyli rönsyilee Mooren kynästä sinne sun tänne. Teksteissä toistuu samoja teemoja kuin Mooren muissakin töissä tuolla aikakaudella jopa silmiinpistävän paljon, mutta tyylitietoisuus niin kauhun, tragedian kuin scifinkin parissa pitää sivut kääntymässä.
Neljäs kirja puuhailee perinteisen mystiikan parissa, kun henkimaailman tasoilla nousee niin Helvettiä kuin Taivastakin uhkaava pimeys, jota Swamppis kavereidensa kanssa lähtee kukistamaan. Samalla sankarin rakas Abby Cable jää hetkeksi oman onnensa nojaan ja vitoskirja meneekin sitten lähinnä ison mittakaavan parisuhdedraamaa setviessä. Kuudes ja viimeinen kirja on jo melko puhdasta scifiä, Rämeen olennon planeettojenvälinen Odysseia. Tunnetilat vaihtelevat mukavakavasta supersankarihömpästä oikeaan tragediaan ja kauhunsekaiseen epätoivoon, siitä edelleen epämukavaan ahdistukseen ja lopulta jonkinlaiseen helpottavaan katharsikseen. Tällä jälkipuoliskolla tarina tuntuu pysyvän tiiviimmin kasassa kuin ensimmäisissä kirjoissa, ja siksi tuntemuksiin on helpompi uppoutua. En muista ensimmäisten kirjojen vaikuttaneen näin syvästi, vaikka sieltäkin huippukohtia on jäänyt mieleen. Etenkin jättäessään kohtalokkaat maailmanpelastukset vähemmälle ja keskittyessään ihmisenkokoiseen teemaan olennon ja Abbyn rakkaudesta Swamp Thing onnistuu olemaan erittäin vaikuttavaa supersankarisarjista.
Thingeliuksen ja Abbyn suhde on tapetilla erityisesti viidennessä kirjassa, joten omassa listauksessa se nousee näistä vahvimmaksi. Kirjan päättävä ”My Blue Heaven” on paitsi hämmentävän lähellä Dr. Manhattanin tekemisiä Vartijoissa, myös erittäin riipivä lehdellinen viihdesarjakuvaa. Neljäs kirja vertautuu aiempiin osiin, sillä se pitää sisällään huippuhetkiä kuten kirjan kolme ensimmäistä tarinaa. Kuudennessa kirjassa Moore esittää scifin sallimien vapauksien ansiosta eniten kokeilevaa kerrontaa ja erilaisia ideoita, jotka kuitenkin kärsivät supersankariavaruusfantasian helmasynnistä eli järkyttävästä yliselittämisestä. Kun kaikki täytyy ilmaista vaikeimman kautta, on lukeminen raskasta ja katkonaista jopa silloin, kun tarina ja kuvitus ovat ensiluokkaisia, kuten esimerkiksi ”Loving the Alien” -tarinassa.
Sitten hiukan spoilereita tänä vuonna 30 vuotta täyttäneestä sarjakuvasta:
Kuudennen kirjan, ja samalla Alan Mooren Swamp Thing -uran, sekä Swampyn avaruusodysseian päätös on ristiriitainen. Toisaalta maailmassa, jossa ongelmia, murhetta ja kauhua on aina löytynyt joka nurkan takaa, ylionnellinen loppuratkaisu tuntuu epäuskottavalta. Toisaalta juuri jatkuvan pelon ja surun täyttämältä sarjakuvalta tuntuu hyvältä saada onnellinen loppu. Tästä jäi vähän samanlainen olo kuin vaikkapa Jedin paluun loppuratkaisusta. Tiedostaa, että nyt kyllä mentiin aika helposti naurettavan optimaaliseen tilanteeseen, mutta koska hahmoista välittää, haluaa suoda sen heille. Koska Moore tekee käänteen onnelliseen käytännössä vasta kuudennen kirjan kahdessa viimeisessä tarinassa, ei siirappisuus ehdi tuntumaan vielä vanhalta vitsiltä. Tulin varmaan siihen tulokseen, että pidän lopetuksesta. Ei se voi olla väärin tarjota lukijoilleen välillä pari hyvän mielen hetkeä.
Kirjojen esipuheissa toistuu Alan Mooren melkoinen työmäärä 1980-luvulla. Swamp Thingin lisäksi tuutista tulivat ulos mm. Miracleman/Marvelman, Vartijat sekä lähes kaikki DC-sankarit -kirjassa julkaistut lyhärit Teräsmiehestä ja Vihreästä Lyhdystä. Swamp Thingiä putkeen lukiessa Mooren stressi ei näy, sillä tarinoiden laatu ei erityisesti notkahtele. Samoja ideoita kuitenkin näkyy paljon: esimerkiksi edellä mainittu Rämppiksen ja Dr. Manhattanin vaiheiden yhtäläisyys yksinäisellä planeetalla, konsepti ajattelevista ja tuntevista taivaankappaleista ja Vihreät Lyhdyt ympäri maailmankaikkeutta. Tämän lisäksi kantava teema on toki sankariuden ja sankari-identiteetin dekonstruktio, jota edustavat niin Swamp Thing, Kapteeni Britannia kuin Miraclemankin. Teemojen kierrätys ei haittaa, sillä Moore löytää sanottavaa jokaisesta edellämainitusta esimerkistä, onpahan vain hauska huomio siitä, että kun yhden kuningasajatuksen saa, niin ei sitä kertakäyttöiseksi kannata tuomita.
Spoilerit päättyvät.
Kuvitukseltaan Swamp Thing vaihtelee jälleen tekijän ja teeman mukaan. John Totleben on jäänyt näissä kirjoissa vakitiimistä pois, mutta hänen puhtaasti koko sivun kuviin pohjautuva ”Loving the Alien” -jälkensä on kirjojen mieleenjäävimpää antia. Rick Veitch pärjää etenkin scifiympäristöissä ja Stephen Bissette tunnelmoinnissa. Heikoimman vaikutelman jättää näissä tarinoissa Stan Woch, jonka hahmot tuntuvat kovin ilmeettömiltä ja geneerisiltä mukamas superkohtalokkaan kliimaksitaistelun aikana neljännessä kirjassa. Swamp Thingissä on kuitenkin kyse goottilaisesta painajaismaailmasta, jonka painavat varjot ja uhkaavat maisemat pitää saada tuntumaan raskailta. Woch vetää lyhyimmän korren, mutta ei häiritsevissä määrin. Suurin ongelma neljännen kirjan tarinakokonaisuudessa on sen tarve levitä ympäriinsä ja vetää mukaansa mahdollisimman suuri kolonna hahmoja, joilla ei ole kaltaiselleni satunnaislukijalle mitään väliä.
Hyvää Swamp Thing kuitenkin oli. Tämä ei sinänsä yllätä, että 80-luvun puolivälistä n. 10 vuotta eteenpäin Moore oli aivan tulessa. Swamp Thing ei ole sankaruuden ongelmien käsittelyssä aivan yhtä hyvä kuin Miracleman, mutta reilusti mielenkiintoisempi kuin esimerkiksi Kapteeni Britannia. Lisäksi Swamp Thingistä nousee ehdottomia tähtinumeroita enemmän kuin Mooren muista, enemmän kokonaisuuksiksi miellettävistä sarjakuvista. Sekin on tietyllä tavalla mukavaa. Oma ykkösstoorini on vitoskirjan päättäjä ”My Blue Heaven”. Siihen on saatu sisään niin monta syvälle pureutuvaa elementtiä, että kirjat piti oikein laskea käsistään hetkeksi. Hyvä merkki sarjakuvalle sellainen, varsinkin kuukausijulkaisulle.
Arvosana: 84/100
The Saga of The Swamp Thing, Books 4-6
Alan Moore, käsikirjoitus – Stephen Bissette, Rick Veitch & John Totleben, kuvitus
Vertigo Comics
Hinta Suomessa n. 25 €/kirja
PS. Koko Alan Mooren Swamp Thing -saaga on julkaistu ansiokkaasti myös suomeksi nimellä Rämeen olento. Itse päädyin englannikielisiin opuksiin ainoastaan siksi, että lähdin keräämään sarjaa ennen suomennosten ilmestymistä. Lämmin suositus ehdottomasti käännösversioille!
Hyllyy 
Perusteltua arviointia, hyvä! Mutta: nämä Mooren Swamp Thing – eli Rämeen Olento -kokoelmat on myös julkaistu suomeksi Egmontin ja RW Kustannuksen toimesta. Mieltäni lämmittäisi, jos ottaisit huomioon sarjakuvien suomennokset edes mainitsemalla niiden olemassaolo arvosteluissasi, sillä suomentaminen on tärkeää kulttuurityötä. Sinänsä kenenkään toki ei ole pakko lukea suomennoksia. Mutta joku blogisi lukija voi nyt siis luulla, että suomennoksia näistä teoksista ei edes ole olemassa.
TykkääTykkää
Validi palaute, enkä voi väittää etteikö aiemminkin samaa olisi kuulunut. Rehellisesti sanottuna se vain tuppaa unohtumaan, mitään asenteellista ei tästä löydy. Rämeen olentojen kohdalla syy on yksinkertaisesti se, että ryhdyin haalimaan sarjaa hyllyyn ennen kuin käännöksiä alkoi putkahdella, joten päätin viedä homman loppuun samalla tyylillä. Lisään nyt ainakin näihin postauksiin maininnat käännöksistä, kiitos huomiosta!
TykkääTykkää