Arvio: Siegfried – Muodollisesti pätevä paketti tosikkomaisia kliseitä

mde

Alkuvuodesta ilmestynyt Siegfried on ensimmäinen osa sarjakuvatrilogiasta, joka perustuu Richard Wagnerin Nibelungin sormus -oopperaan. Wagnerista on tullut nykykulttuurissa teoksiaan suurempi symboli niin oopperan mahtipontisuudelle, skandimytologioiden uudelle tulemiselle kuin nykynatsien kulttuurihistorian vääristelyllekin. Minulle Wagner tuo ensimmäiseksi mieleen yhden 1900-luvun merkittävimmän pastissimestariteoksen, Chuck Jonesin ”What’s Opera, Doc” -lyhärianimaation. Siegfriedillä ja What’s Opera, Docilla ei sitten paljon muuta yhteistä lähdemateriaalin lisäksi olekaan. Siinä missä Chuck Jones ja kumppanit löysivät oopperasta ironian ja tuoreuden kliseiden kautta, Alex Alicen Siegfried on ryppyotsaisen vakava ja lähes naurettavan pompöösi. Kuvitukseltaan kirja on komea ja juoni etenee sujuvasti, mutta tarinasta jää päällimmäiseksi fiilis, että draamaa ja mahtipontisuutta on kaivattu ja se on täräytetty sarjakuvan sivuille suodattamattomana. Lue loppuun

Mainokset

Arvio: It Was The War Of The Trenches – Sodanvastaisuutta inhorealistisin keinoin

mde

Loistava Fantagraphics-kustantamo on uusien kykyjen ja klassikkojen uusintapainosten lisäksi ottanut asiakseen kääntää myös eurosarjakuvan helmiä englanninkielisen yleisön ulottuville. Esimerkki tästä on vaikkapa valtava Crepax’n töiden kokoelmakirjasto. Samaan sarjaan menevät myös ranskalaisen Jacques Tardin teokset. Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt Tardi on monipuolinen tekijä, jolla ensimmäinen maailmansota on yksi toistuvasti esiintyvä teema. It Was The War Of The Trenches on Tardin aihepiirin magnum opus. Se koostuu lyhyistä kertomuksista, joita yhdistää nihilistinen, lähes inhorealistinen tyyli. Tardi nostaa keskiöön tavallisia ranskalaisia, jotka kärsivät erittäin moraalittoman sodan jaloissa kärsien yleensä koruttoman ja epäkiitollisen kuoleman. Vahvasti sodanvastainen kirja jää mieleen yksityiskohtaisen kerronnan ansiosta. Tardi on nähnyt valtavasti vaivaa realistisen kuvan antamiseen sodasta, mutta sitä tärkeämpiä ovat rikkaat ihmisten taustatarinat ja uskottavat ihmishahmot. Lue loppuun

Arvio: Teenage Mutant Ninja Turtles – The Ultimate Collection Vol. 1

cof

Tällaisia juttuja sattuu aina välillä. Marssin sarjakuvakauppaan tarkoituksenani hankkia Carl Barksin joulutarinat perinteistä tunnelmointia varten. Jotain kuitenkin tapahtui, ja lopulta päädyin kassalle joulutarinoiden sijaan Teenage Mutant Ninja Turtles – Ultimate Collection Vol. 1 -kokoelman kanssa. Tähän kirjaan on kasattu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin ensimmäiset omakustannesarjakuvat, joista sai alkunsa kasarin loppupuolella huippuunsa kasvanut teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien (Suomen kielen parhaita yhdyssanoja btw) franchise-jättiläinen. Sarjakuva on sympaattinen luettava, koska siitä näkyy niin vahvasti tekijöidensä halu tehdä vain jotain siistiä, kuten heidän omat idolinsa olivat tehneet. Turtles-sarjakuvat ovat niin häpeilemätön pastissi ja yhdistelmä vaikutteita, että niiden parissa on erittäin vaikea olla viihtymättä. Kaiken kruunaavat jokaista lehteä seuraavat tekijöiden kommentit, jotka ovat käytännössä pelkkää ”DUDE! SWEET!” -meuhausta. Tällainen vilpittömyys vetoaa ainakin minuun, joten Turtles on oiva joulusarjakuvan korvike. Lue loppuun

Arvio: The Saga of The Swamp Thing 4-6 – Avaruusajan goottitunnelmaa

mde

Jonkinlainen hutera ympyrä sulkeutuu. Alan Mooren Swamp Thingin osat 1-3 olivat toinen Hyllyyssä koskaan julkaistu teksti. Heti perään – kaksi vuotta myöhemmin – sain vihdoin tartuttua myös jälkimmäiseen puolikkaaseen, osiin 4-6. Näissä kirjoissa saatetaan loppuun aiemmin aloitettu juonikuvio, americanan perisyntejä tarkasteleva American Gothic, jossa John Constantine johdattaa Rämeen olentoa yhä syvemmälle koko maailmaa uhkaavan pimeyden äärelle. Lisäksi sivutaan tuolloin DC:tä ravistellutta Crisis on Infinite Earths -tarinaa ja levittäydytään kotisuolta niin Gotham Cityyn kuin ulkoavaruuteenkin. Jokaiselle kolmesta kirjasta voidaan nimetä jonkinlainen teema, mutta muutoin tyyli rönsyilee Mooren kynästä sinne sun tänne. Teksteissä toistuu samoja teemoja kuin Mooren muissakin töissä tuolla aikakaudella jopa silmiinpistävän paljon, mutta tyylitietoisuus niin kauhun, tragedian kuin scifinkin parissa pitää sivut kääntymässä. Lue loppuun

Arvio: Zahran paratiisi – Uhmakas kansannousu sarjakuvamuodossa saa viestinsä perille

edf

Palaamme jälleen viime vuosina kovasti suosiota niittäneeseen ja keskustelua herättäneeseen sarjakuvagenreen ”elämä islamilaisissa teokratioissa on perseestä”. Tällä kertaa tarkastellaan Irania vuoden 2009 vaalien jälkeisten mellakoiden aikana. Sarjakuvan takana ovat salanimillä esiintyvät Amir ja Khalil, jotka ovat eläneet ja kokeneet Iranin valtion terrorin ja kertovat siitä, mitä he vuoden 2009 mielenosoitusten jälkeisinä viikkoina näkivät. Zahran paratiisi kertoo Alavin perheestä, jonka toinen poika Mehdi on kadonnut mielenosoituksissa. Hänen veljensä Hassan ja äitinsä Zahra pelkäävät pahinta ja yrittävät jäljittää poikaansa järjestelmässä, joka on harjaantunut kadottamaan moiset valtion viholliset kaikista arkistoista. Zahran paratiisi on taidokas mutta hiomaton sarjis, josta paistaa läpi mieletön intohimo ja palo saada tarina kerrottua. Puutteet eivät haittaa kohtuuttomasti, sillä kerronta on sujuvaa ja mieleenjäävää. Lue loppuun

Arvio: The Gigantic Beard That Was Evil – Parran alta paljastuu kaikenlaista jännää

edf

Tiedättekö, kun näkee tuon kaltaisen nimen sarjiksella, niin iskee ns. Snakes On a Plane -pelko. Nimeämispolitiikkana tämä vetoaa minuun edelleen, mutta jos nimi on ainut hauska idea, niin pettymys on suuri. Onneksi The Gigantic Beard That Was Evil ei lankea Snakes On a Plane -kuoppaan. Se on omaperäinen, hauska ja yllättävän kaunis sarjakuva. Tarinan vaikutteet ovat selkeästi lastensaduissa ja symbolinen kerronta tuo siihen mukavasti lisätasoja. Kuvituksellisestikin Stephen Collinsin esikoisromaani on mieleenjäävä ja vaikuttava. Tästä puuttuu ainoastaan Samuel L. Jackson, muuten The Gigantic Beard That Was Evil on kaikilla osa-alueilla parempi kuin Snakes On a Plane. Snakes On a Plane ei ollut kovin hyvä, The Gigantic Beard That Was Evil sen sijaan on oikein hyvä. Eikö muuten huomaa, että kritiikit muuttuvat aina vain ammattimaisemmiksi kun niitä kirjoittaa enemmän? Lue loppuun

Arvio: The Best of Wonder Wart-Hog – Supersankariparodian 350-kiloinen jättiläinen on tanakkaa ja tympeää

edf

Gilbert Sheltonin Wonder Wart-Hog, suomalaisittain Terässika, ei ollut ensimmäinen supersankariparodia. Mad-lehti ja pari muuta tahoa olivat irvailleet Teräsmiehelle jo ennen 1960-lukua, mutta nuo viritelmät eivät jääneet elämään. Vuonna 1962 teksasilaisessa opiskelijalehdessä ensiesiintymisensä tehnyt Wonder Wart-Hog sen sijaan on porskuttanut muodossa tai toisessa 2000-luvulle saakka. Vuonna 2013 ilmestyneeseen The Best of Wonder Wart-Hog -niteeseen on kasattu varsin kattava nippu Wart-Hog -sarjiksia, vaikka läheskään kaikkia tarinoita ei kirjasta löydy. Tämä on toisaalta hyvä, sillä yli 400-sivuisena tämä kokoelma oli ainakin itselleni aivan riittävästi. Wonder Wart-Hog on hengeltään amerikkalaista undergroundia ja tekijänsä kokeilualusta, mikä näyttäytyy laadun epätasaisuutena ja raskaslukuisuutena. Osuessaan Wonder Wart-Hog naurattaa edelleen, mutta tämän opuksen läpi kahlaaminen oli loppuvaiheessa enemmän työtä kuin huvia. Lue loppuun