Arvio: Slayer – Repentless – Naurettavan hurmeiset hevikekkerit

edf

Erilaiset sarjakuvan crossoverit eri medioiden kanssa kiinnostavat aina. Fiilistelin viime vuonna kovasti suomalaisräppäreiden Planeetta Funk -sarjakuva-biisi-hybridiä, ja tänä vuonna samalle apajalle hyppää thrash metallin (suom. rässi) jättiläinen Slayer. Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Planeetta Funk oli taiteellinen tunnelmointi, Repentless taas ultraväkivaltainen aistihyökkäys, kuten Slayerin musiikkikin. Bändin uusimpaan albumiin ”Repentless” (onko niiltä tullut uusi albumi?) liitettiin kolmen musiikkivideon trilogia (tekeekö Slayer musiikkivideoita?) ja tämä albumin nimeä kantava sarjakuvakirja. Musavideot ja sarjakuva limittyvät toisiinsa ja kertovat samaa tarinaa perheensä menettäneen miehen kostoretkestä. Käsikirjoittaja Jon Schnepp ja kuvittaja Guiu Vilanova ovat tehneet yhteistyötä musiikkivideot ohjanneen BJ McDonnellin ja bändin kanssa saadakseen tarinasta yhtenäisen kokonaisuuden.

Haha, kun lukee tuota ekaa kappaletta niin voisi melkein kuvitella että Repentless-sarjiksen voisi jotenkin ottaa tosissaan. Eihän sitä voi. Slayerin musa on Lemmyn kuoltua maailman Motörheadeinta Motörheadia: se pysyy tismalleen samanlaisena levystä toiseen, eikä edes yritä muuta. Riffit säksättävät, rummut paahtavat ja laulaja-basisti Tom Araya julistaa nihilististä maailmanlopun kuvastoaan noin kymmenen biisin ajan. Kompakti 30-40 minuutin turpaanveto ja 3-5 vuoden päästä sama seuraavalla levyllä uudestaan. Tyyli on tinkimätön ja totaalisen ennalta arvattava, eikä siinä ole mitään väärää. Kyllä töräys Slayeria suoraan aivoihin tekee välillä terää itse kullekin. Levyn, musavideoiden ja sarjiksen kombo on vähän kuin Slayer-hampurilainen. Jokainen osa maustaa toistaan ja lopulta aivot ovat aivan törkeillä kierroksilla Slayer-övereistä. Mutta syömmehän me hampurilaisiakin tuon tuosta, vaikka tiedämme että ne eivät tee elimistölle mitään hyvää. Miksi siis et altistaisi itseäsi Slayerille?

edf

Musavideot ja sarjis pohjautuvat kolmeen levyn kappaleeseen: Repentless, You Against You ja Pride in Prejudice. Näiden pohjalta McDonnell, Schnepp ja kumppanit ovat luoneet tarinan veljeksistä, jotka perheensä menetettyään ajautuvat natsiaatteen pauloihin. Kun veljeksistä nuorempi, Wyatt, tulee järkiinsä ja hylkää liikkeen mennäkseen naimisiin tummaihoisen naisen kanssa, vannoo vanhempi veli Adrian kostoa. Natsit lahtaavat Wyattin vaimon ja Wyatt vannoo kostoa. Sitten teurastetaan porukkaa oikein urakalla ja kostetaan niin maan perkeleesti kun Slayer soi taustalla. Repentless ei oikeastaan ole muuta kuin yksi ääriväkivaltainen toimintakohtaus toisen perään. Musavideoita katsoessani olin todella yllättynyt siitä, kuinka brutaali kama menee läpi Youtubessa, varsinkin kun jenkkityyliin alastomuudesta ollaan lähes hysteerisen tarkkoja. Tarina on iloton ja säälimätön aina huvittavuuteen asti, mutta lopullisesti naurettavaksi homman tekevät hahmojen ”aitona dialogina” käyttämät lainaukset Slayer-lyriikoista, sekä bändin itsensä esiintyminen sarjakuvahahmoina.

edf — ”Ja sit mä haluan ajaa moottoripyörällä, voidaanks tehä niin et mä ajan moottoripyörällä?”

Repentlessissä on hyvät ja huonot puolensa. Natsismi on toki valitettavan ajankohtainen teema, ja vaikka sitä ei käsitellä lainkaan syvällisesti, on natsien hakkaaminen sivukaupalla yksi väkivallan tyydyttävimpiä muotoja. Häiritsemään jää väsyttävä shokeeraamisen tarve: päähenkilön vaimo on tarinassa kuluneesti ainoastaan joutuakseen kärsimään ja tarjotakseen motiivin päähenkilön toimille. Minulla ei ole mitään järjetöntä sarjisväkivaltaa vastaan silloin tällöin, mutta sen voisi kohdistaa joko täysin kasvottomiin hiekkasäkkeihin tai sitten hahmoihin, joilla on esim. vuorosanoja. Tuo esineellistävä välimuoto ärsyttää kaikkein eniten. Se on toisaalta niin pieni ja ohut osa juonta, että koko homma ehtii unohtua jo lukiessa. Motiivit schmotiivit, kirveet heilumaan ja pyssyt paukkumaan nyt jo. Repentless on niin tyly, että sitä ei voi kutsua indianajonesmaiseksi, poikamaiseksi nyrkkiseikkailuksi, mutta jos graafinen väkivalta ei häiritse, niin kyllä sen parissa pääsee hörähtelemään ja jopa viihtymään.

edf

Käsikirjoittajan ja kuvittajan suoriutumisesta on vaikea sanoa Repentlessin tapauksessa kovin kummoisia. En tiedä, onko Schneppin tehtävä ollut lähinnä keksiä erilaisia tapoja tappaa ja kuolla, jos tarina on konseptoitu musavideoiden tekijöiden kanssa ja repliikit suurelta osin lainattu Slayerin tuotannosta. Vilanova sentään pääsee irrottelemaan, muun muassa hahmojen jäseniä. Hänen väkivaltakuvauksensa kuitenkin häviävät esimerkiksi mestari Steve Dillonille selkeästi. Näin yliampuvassa toiminnassa myös kuvittajan pitää pystyä satunnaiseen revittelyyn. Vilanovan suorittaminen on perusvarmaa, mutta siitä puuttuu yllätyksellisyys. Parhaimmillaan kuvitus on silloin, kun se onnistuu vakavuudellaan taittamaan tilanteet naurettaviksi. Esimerkiksi Slayerin tyyppien ylicool habitus kääntyy koomiseksi erittäin ilahduttavasti, oli se tarkoituksellista tai ei.

Jos kirjalle haluaisi keksimällä keksiä jotain taiteellista meriittiä, niin se varmasti tulisi musiikkivideoiden ja sarjakuvan kekseliäästä yhdistämisestä. Molemmat kertovat samaa tarinaa, mutta eri kohdista. Sarjakuva hyppii yli musiikkivideoissa näytettyjä kohtauksia ja täydentää tarinan videoiden ulkopuolella. Musavideot toimivat yksinäänkin ohuena kolmikkona, mutta sarjakuva ei pärjää ilman videoiden tukea. Tämä taas tarkoittaa sitä, että myös Slayerin musiikki tulee väkisin osaksi sarjakuvan lukukokemusta, kuten pitääkin. Tällaista ratkaisua en ole aiemmin sarjakuva-musiikki-video-kombinaatioissa nähnyt, ja se on mielenkiintoinen aivan eri tavalla kuin saman tarinan kertominen eri välinein, kuten esimerkiksi Planeetta Funkin tapauksessa. Loppujen lopuksi Repentless on konstailematon ja määrätietoinen lyhyt ryminä. Ei sitä hyväksi sarjakuvaksi voi väittää hyvällä tahdollakaan, mutta slayerisminä se ajaa asiansa. Jos vertaisi Slayerin levyihin, niin tämä sarjis ei ole mikään Seasons in the Abyss, jossa on nyansseja, synkkyyttä ja klassikkoaineiksia, vaan enemmänkin God Hates Us All. Yksinkertaista Slayeria ilman erityistä vaivannäköä, mutta rahalle vastinetta yhtä kaikki.

edf