Arvio: Deadbeats – Huono, huono sarjakuva hyvästä alkuasetelmasta

edf

Äääääähhhh kun oli huono sarjakuva. Deadbeats kertoo kolmesta karkumatkalla olevasta jazzmuusikosta vuonna 1924. He päätyvät Illinoisin takamaille keikalle, ja hieman mystinen tunnelma eskaloituu yliluonnolliseksi kauhukomediaksi. Paitsi ettei pelottanut kertaakaan, ei naurattanut kertaakaan ja joka sivulla vain mietti, joko tämä kohta loppuisi. Käsikirjoittajat Chad Fifer ja Chris Lackey ovat kertoneet, että Deadbeatsia oli vaikea myydä kustantajille, koska se oli kauhukomedia, koska se oli vahvasti aikakauteensa sidottu, koska päähenkilö oli tummaihoinen ja koska se ei menisi kaupaksi Yhdysvaltojen ulkopuolella. Tsekataanpa:

kauhukomediat ovat heikko kohtani, sellaiset leffat kuin Evil Dead 2 tai Braindead ovat all-time lemppareitani
otin kirjan kirjaston hyllystä juuri, koska se käsitteli jazzia 1920-luvulla
päähenkilön ihonväri ihan sama
ihan hyvin näytti ainakin minua täällä rapakon takana kiinnostavan

Kuulostaa tekosyiltä, Chad ja Chris. Kyllä se syy nihkeään suhtautumiseen oli ihan se, että tämä oli tosi kökkö sarjakuvaromaani.

Deadbeats yrittää olla teemoiltaan sekoitus Piukkoja paikkoja ja Uhrijuhlaa. Kyllä ne vaikutteet toki pinnallisin puolin ovatkin nähtävissä, mutta mitään karismaa tai tunnelmaa tarinaan ei ole saatu siirrettyä. Tarina seuraa gangstereita pakenevaa jazztrioa, joka ottaa keikan syrjäseuduilla päästäkseen pois Chicagon kuumotuksista. Heidät palkannut nainen edellyttää muusikoilta tietyn kappaleen soittamista nuotintarkasti juhliksi naamioidussa rituaalissa, mutta päähenkilö-trumpetistin vahvuus on aina ollut improvisaatio nuotinluvun sijaan. Muutama taiteellinen vapaus kappaleessa saa maankuoren repeämään ja tarina muuttuu uhkaavan mystisestä täysyliluonnolliseksi. Teema, juonenkäänteet ja miljöö ovat kaikki kohdallaan, mikä tässä sitten menee niin helvetisti pieleen?

No, tarina on kuin parin 14-vuotiaan kynästä. Googlasin sarjakuvan varmistaakseni, etteivät tekijät ole voittaneet jotain Junior Stan Lee Invitational Comics Banquet For Teensiä ja sen vuoksi saaneet tarinaansa painettua ihan oikealla kustantajalla. Mutta ei, kai tämä on ihan tosissaan tehty, ja tosissaan kustannettukin. Toiseksi, miljöö ja kerrontatapa eivät kohtaa yhtään. Kun halutaan luoda kauhua takapajuisista maajusseista, niin tunnelman täytyy olla viimeisen päälle kohdallaan. Sellaiset asiat kuin puheenparsi, väritys ja viipyilevä tahti ovat aivan olennaisia. Deadbeatsissa ei ole kunnossa niistä yksikään. Hahmojen persoonat ovat riisipaperinohuita ja täynnä kliseitä. Tekijöillä on niin kiire marssittaa tapahtumia eteenpäin, että minkäänlaiseen taustoitukseen, hahmonkehitykseen tai motivointiin ei juuri tuhrata aikaa. Toisaalta, jokainen sivu lisää näiltä tekijöiltä olisi varmaan ollut liikaa kuitenkin.

edf

Kuvitus on tönkköä ja siitä puuttuu eläväisyys. Kuvittaja I. N. J. Culbard pistää silmään jo ennen kuin käsikirjoituksen puutteet paljastuvat. Puiseva kynänjälki näkyy heti ensimmäisen sivun ensimmäisestä ruudusta lähtien. Musiikkia voi kuvailla sarjakuvassa suurella tunteella monella tapaa (ks. esim. Love in Vain, Blues, Blacksad 4, Perkeros, Hip Hop Family Tree). Deadbeatsissa on sen sijaan päätetty valita kankeat nuotit, ilmeetön soitto ja tunteen puute. Piirtäjän voisi kuvitella vain nähneen kuvia keikoista sen sijaan, että hän olisi ikinä käynyt sellaisella. Musiikin lisäksi liikkeen puute vaivaa toimintaa, autoilua ja takaa-ajoja. Värit toistuvat monotonisina sillä kaavalla, että yhtä sivua hallitsee yksi väri, mutta mitään dynamiikkaa tai nyansseja tämän oivalluksen lisäksi ei kirjaan ole juuri saatu. Sivujen rakenteet ja ruutujaot tuntuvat nekin siltä, että piirtäjä on saanut ohjeet siitä miten sommittelu kannattaa tehdä, mutta hän ei ole koskaan nähnyt, miten se tehdään hyvin. Yritystä on, kykyä ei. Tämä on erikoista, sillä Culbardilla on animaatiotaustaa, ja yleensä se tarkoittaa erittäin hyvää liikkeen kuvausta. Ei varmaan kannata hakeutua hänen animaatiotöidensäkään pariin.

edf

Lopulta Deadbeatsin kehnous ja tönkköys muuttuu lähes campiksi. On ihailtavaa, miten tekijät pitävät olemattomasta tyylitajustaan kiinni aivan viimeisen sivun viimeiseen ruutuun saakka. Siinä vaiheessa kun olet aivan kypsä tähän harrasteluun ja viimeinen sivu onnistuu vielä laskemaan rimaa, ei voi kuin nauraa. Deadbeatsin kunniaksi on sanottava, että se ei ole sietämättömällä tavalla huono, toisin kuin esimerkiksi Jokeri oli. Jokerista (ja monista muista luokattomista supersankarisarjiksista) haisee laiskuus, halu löytää pienin yhteinen nimittäjä, jolla rahat saadaan teinipojilta pois. Deadbeats on kuitenkin huonoudessaan sympaattinen. En usko hetkeäkään, että tekijät aliarvioisivat lukijoitaan tai hakisivat palkkapäivää. He eivät vain yksinkertaisesti ole kovin hyviä sarjakuvantekijöitä. Ketään ei voi oikein syyttää siitä, ettei hän ole hyvä tekemään sarjakuvia. En minäkään ole, ja toivottavasti kovin moni ei syytä. Vihaksi pistäisi, jos tietäisi, että tekijät eivät pistä parastaan. Nyt olen melko varma, että pistivät. Good for you, boys.