Arvio: Corto Maltese – Etiopialainen romanssi/Corto Maltese Siperiassa

edf

Tänään aion olla rohkea ja puhua Corto Maltese -stigmasta: voiko Cortosta nauttia tajuamatta historiallista kontekstia ja onko ok, ettei sitä yritäkään ymmärtää? Corto Malteseiden hyvä puoli on se, että ne voi oikeastaan lukea melkein missä järjestyksessä vain. Kronologiaa tai julkaisujärjestystä voi pyrkiä noudattamaan, mutta suuremmassa mittakaavassa hahmojen taustoista, motiiveista ja historiallisista yhteyksistä on aina ihan yhtä ulalla. Loppujen lopuksi on kyse vain valinnasta: googlatako vaiko eikö googlata. Esipuheilla ja johdannoilla voi päästä tilanteen sisään, mutta Hugo Prattin tapa nostaa tikunnokkaan historian vähemmän tunnettuja tapahtumia takaa sen, että pihalla sarjiksesta on joka tapauksessa. Jos hyväksyy sen, että aina ei voi ymmärtää, miksi juuri tässä on nyt paikalla turkkilaisia/englantilaisia/mongoleja/japanilaisia, vaan yrittää keskittyä siihen, miten ihmiset käyttäytyvät ja mitä tapahtuu, voi Cortoista myös nauttia – ilman tuntien mittaisia Wikipedia-sulkeisia. Yritän tässä sanoa, että on ihan ok tuntea itsensä tyhmäksi lukiessaan Corto Maltesea, se ei ole mikään syy kieltää itseltään laatusarjakuvaa. Pelottomasti voi tarttua esimerkiksi albumeihin Etiopialainen romanssi tai Corto Maltese Siperiassa! Lue loppuun

Mainokset

Arvio: My Favorite Thing Is Monsters – Uniikki, huippulaadukas ja koukuttava murhamysteeri

edf

Hype yhtä tämän vuoden kehutuinta sarjakuvadebyyttiä kohtaan ehti nousta melkoiseksi. Emil Ferrisin My Favorite Thing Is Monsters on kerännyt ylistystä ja palkintoja alkuvuodesta tapahtuneen julkaisunsa jälkeen aika tahtia. Niteen saapuminen kirjastoon kesti kuitenkin melko pitkään, joten ehdin rakentaa odotuksia päässäni hyvän aikaa. Siksi onkin ihan älytöntä, että ensimmäisestä aukeamasta voi jo arvata tämän sarjiksen olevan juuri niin hyvä kuin on väitettykin. MFTIM näyttää aivan upealta ja uniikilta, se on viimeistä viivaansa (joita muuten riittää) myöten konseptoitu, monitasoinen ja kaikenkattava kertomus. Se on seikkailu, draama, yhteiskunta- ja taidehistoriikki, rakkauskirje kauhu-pulp-lajityypille, kommentaari sukupuolirooleista, yhteiskunnallinen kritiikki ja fantasianomainen sukellus nuoren tytön rikkaaseen mielikuvitusmaailmaan. Ja sanoinko jo, että se on aivan upean näköinen? Taisin sanoa, mutta siis oikeasti, katsokaa nyt: Lue loppuun

Arvio: Deadbeats – Huono, huono sarjakuva hyvästä alkuasetelmasta

edf

Äääääähhhh kun oli huono sarjakuva. Deadbeats kertoo kolmesta karkumatkalla olevasta jazzmuusikosta vuonna 1924. He päätyvät Illinoisin takamaille keikalle, ja hieman mystinen tunnelma eskaloituu yliluonnolliseksi kauhukomediaksi. Paitsi ettei pelottanut kertaakaan, ei naurattanut kertaakaan ja joka sivulla vain mietti, joko tämä kohta loppuisi. Käsikirjoittajat Chad Fifer ja Chris Lackey ovat kertoneet, että Deadbeatsia oli vaikea myydä kustantajille, koska se oli kauhukomedia, koska se oli vahvasti aikakauteensa sidottu, koska päähenkilö oli tummaihoinen ja koska se ei menisi kaupaksi Yhdysvaltojen ulkopuolella. Tsekataanpa:

  • kauhukomediat ovat heikko kohtani, sellaiset leffat kuin Evil Dead 2 tai Braindead ovat all-time lemppareitani
  • otin kirjan kirjaston hyllystä juuri, koska se käsitteli jazzia 1920-luvulla
  • päähenkilön ihonväri ihan sama
  • ihan hyvin näytti ainakin minua täällä rapakon takana kiinnostavan

Kuulostaa tekosyiltä, Chad ja Chris. Kyllä se syy nihkeään suhtautumiseen oli ihan se, että tämä oli tosi kökkö sarjakuvaromaani.

Lue loppuun

Arvio: Ihmeellinen Miracleman – Suoraan unohduslimbosta supersankarisarjiksen kulmakiveksi

edf

Miracleman on sarjakuvana samaa kategoriaa kuin aiemmin blogissa luettu Kapteeni Britannia. Se on brittiläinen supersankari-adaptaatio, jossa Yhdysvalloissa toimivia konsepteja on haluttu siirtää Euroopan markkinoille sopivammiksi. Molemmat sarjat ovat olleet myös Alan Mooren ja Alan Davisin ensimmäisiä näytön paikkoja ennen maailmanmainetta. Siinä missä Kapteeni Britannia on osa Marvelin universumia, Miracleman on irrallaan suuren maailman supersankareista. Hahmo on luotu alun perin 1950-luvulla nimellä Marvelman, ja tuolloin kyseessä oli melkoisen mielikuvitukseton Teräsmies-kopio (tai itse asiassa Kapteeni Marvel -kopio, joka puolestaan oli oikeudessa asti riidelty Teris-kopio). Nimi vaihtui myöhemmässä vaiheessa lakikahnauksien välttämiseksi, ja 1980-luvulla sarja herätettiin parinkymmenen vuoden koomasta Alan Mooren ohjattavaksi. Sitten Moore teki niin kuin Moore tekee, ja tuuletti sarjakuvasta pölyt isolla mattopiiskalla kääntäen asetelmia päälaelleen monella tapaa. 1980-luvun Miracleman on hyvin uniikki tutkielma supersankaruudesta, sen lieveilmiöistä ja varjopuolista, ja lisäksi se on myös oivaltava scifisarjakuva. Reilusti parempi kuin esimerkiksi Kapteeni Britannia. Lue loppuun