En ole blogissa erityisesti peitellyt innostustani Preacheria kohtaan. Se on sarjakuva, joka on painunut mieleeni poikkeuksellisen vahvasti. En tiedä, onko se oikeasti niin paljon vertailukohtiaan laadukkaampi tai omaperäisempi. Luulen, että olen vain törmännyt siihen juuri oikealla hetkellä. ”Oikea hetki” tässä tapauksessa on se, kun minulla on jo ollut kykyä verrata sitä muihin sarjakuviin ja asettaa se jonkinlaiseen kontekstiin, mutta ennen kuin vastaan on tullut monta muutakin samoilla tehokeinoilla pelaavaa klassikkoa. Lienee suurelta osin sattumankauppaa, kenelle kasarin lapsista suurin klassikko on Preacher, kenelle Invisibles, kenelle Sandman ja kenelle Watchmen. Anyway, ilmeisesti kama on kolissut itseni lisäksi muutamalle muullekin, kun Preacher saatiin pari vuotta sitten viimein adaptoitua liikkuvaksi kuvaksi. AMC:n Preacherista on nyt saatu pihalle kaksi kautta, ja näin ollen sitä voi hieman pureskella. Sarjalla on ehdottomasti potentiaalia, mutta täydellinen se ei ole.
Preacherin parhaita puolia on, että se ei yritä olla sama tarina kuin sarjakuvaversionsa. Vaikka sarjis-Preacher on huipputarina, sisältää se myös selkeästi parissakymmenessä vuodessa vanhentuneita elementtejä ja ainoastaan sarjakuvaformaattiin istuvia kertomistapoja. TV-sarja on kuitenkin säilyttänyt tyylillisesti Preacherille tärkeimmät ominaisuudet, kuten americanan, rappion ja pelastuksen tematiikan ja itsepäisen puutteelliset päähenkilöt. Näiden ansiosta ”ei sen näin kuulu mennä” -fanipoikamussutus saatiin ainakin minun kohdallani vaiennettua jo ensimmäisen jakson aikana. TV:n Preacher tietää tismalleen, mistä se tulee, mutta ei haikaile paluuta menneeseen.
Toisaalta, suurin pelko on jatkuvasti sarjan aikana se, pitävätkö tekijät kiinni niistä asioista, jotka tekevät Preacherista Preacherin. Joihinkin kulmakiviin ei vain voi koskea: tällaisia ovat esimerkiksi hahmojen perusluonteet, keskinäiset suhteet ja tarinan arvomaailma. TV-Preacher tekee selkeitä pesäeroja lähdemateriaaliinsa. Sen takia katsoja saa kuumotella lähes joka jaksossa, mennäänkö nyt sen rajan yli, jossa rakkaat hahmot eivät enää ole niitä samoja, joiden takia sarjakuva teki niin suuren vaikutuksen. Preacher-sarjakuvan hahmot olivat yllätyksellisiä mutta johdonmukaisia ja heidän toimintansa sopi aina heidän persoonaansa. Kun TV-Preacherin tapahtumat eskaloituvat sarjan kakkoskaudella, venytetään hahmojen looginen käytös välillä äärirajoilleen. En sano, että mitään korjaamatonta virhettä olisi vielä tehty, mutta en myöskään uskalla huoahtaa helpotuksesta ja luottaa sarjaa varauksetta tekijöidensä käsiin.
TV-Preacherin suurin puute varsinkin sen ykköskaudella oli juonen armoton hitaus. Koko kausi käytettiin märehtimään (toki laajennetusti) asioita, jotka sarjakuvassa kuitattiin parin ensimmäisen luvun aikana. Tekijät vaikuttivat niin innostuneilta hahmoistaan ja maailmastaan, että sitä haluttiin mehustella viivyttelyllä aivan kohtuuttoman pitkään. Vauhtiin päästiin oikeastaan vasta viimeisten kolmen jakson aikana. Kakkoskaudella helmasynnistä on kuitenkin päästy suurimmilta osin irti. Kakkoskauden avausjakso on yksi sarjan parhaita, etenkin siksi että se tuntuu selkeältä statementilta aiempaan verrattuna. Tämä on sama sarja kuin ykköskaudella, samat tyypit, mutta nyt alkaa tapahtua. On ymmärrettävää, että TV-sarjan budjetti ei mahdollista samanlaista actionrytinää tai jatkuvaa maisemien vaihtumista kuin sarjakuva, mutta kakkoskaudella Preacher löytää lähdemateriaalistaan ja omasta toteutustavastaan vahvuuksia, jotka tekevät siitä ihan eri lailla mielenkiintoisen kuin ykköskaudesta.
Päähahmojen kolmikosta parhaiten onnistunut tulkinta on Tulip. Hänestä löytyy kaikki se, mikä sarjakuvassa oli hahmolle olennaista, ja lisäksi hän nostaa ylöspäin käytännössä jokaista kohtausta, jossa on mukana, niin merkitykseltään kuin laadultaankin. Hahmolla on karisma, persoona ja motiivit, ja Ruth Neggan duuni Tulipin tulkitsemisessa on sarjan parasta antia. Jessen hahmo kärsii pienoisesta straight man -syndroomasta, eikä hänelle ole uskallettu antaa aivan samalla tavalla särmää kuin sarjakuvassa, mutta sarja ei kaadu hänen tekemisiinsä tai olemisiinsa. Cassidyllä on karikatyyrimäisyytensä takia eniten ongelmia istua telkkariin uskottavasti. Hänelle on keksitty hyviä hahmoa laajentavia lisämausteita, mutta kökköinen aksentti ja jatkuva ”padre”-hokeminen rikkovat illuusiota. Toisaalta jo sarjakuvassa Cassidy on pääkolmikosta kompleksisin tyyppi, joten hänelle täytyy antaa vielä aikaa kehittyä.
Tästä päästään hatunnoston arvoiseen uskallukseen TV-sarjan kohdalla. Tekijät malttavat nimittäin ihailtavasti pantata sarjakuvan herkullisuuksia ja annostella niitä saataville tipoittain. Ensimmäisellä kaudella pahiksen rooli annettiin väliaikaiselle Odin Quincannonille ja Starr esikuntineen marssii esiin vasta kakkoskaudella. Edelleen odotamme sellaisia huippuhetkiä kuin Allfather, Jessen perhe tai John Wayne. Sarjan showrunnerit Seth Rogen, Evan Goldberg ja Sam Catlin ovat hommassa selkeästi mukana pitkällä tähtäimellä, ja täytyykin toivoa, että sarjan katsojaluvut riittävät tarinan loppuun asti saattamiseen. Preacherista näkyy, että tekijät haluavat tehdä laatusarjaa ja löytää ne asiat, jotka nostaisivat sen klassikoksi. Tällöin aikaa täytyy antaa myös katsojana, vaikka on hyvin turhauttavaa tietää, että tässä on jälleen yksi sarja jota täytyy suositella tutuille ”se paranee TOSI paljon ykköskauden jälkeen” -lässytyksellä.
Yksi TV-Preacherin riemukkaimpia onnistumisia on sen sävyjen vaihtelevuus. Siinä missä sarjis-Preacher on jatkuvaa rienausta, väkivaltaa, perversioita ja kuvainraastoa, TV-sarja on hillitympi. Rööki ei pala jatkuvasti, dialogi on salonkikelpoisempaa ja väkivalta räjähtää täyteen loistoonsa vain muutaman kerran kaudessa. Silloin kun mennään, niin silloin mennään kuitenkin kunnolla. TV-Preacherin viehätys ei ole ulkoisissa ja ilmiselvissä samankaltaisuuksissa sarjakuvaan, vaan hengen säilyttämisessä. Muutamaan otteeseen sarja on onnistunut marssittamaan esiin myös ratkaisuja, jotka toivoisi löytävänsä myös alkuperäisestä sarjiksesta.
SPOILER muutamista tämmöisistä:
Kristuksen jälkeläinen on toteutettu TV-sarjassa hauskasti, ja kohtaus jossa Jeesus käy siittämässä jälkikasvunsa, on kaikin puolin mahtava. Sama koskee myös tulkintaa Hitleristä, jonka Arseface kohtaa seikkailuillaan Helvetissä, ja itse asiassa koko Helvetin käsitettä. Sekä Jeesus että Hitler ovat sarjassa niin köppäisiä ja ohuita vitsihahmoja, että sympatiat ovat heti tekijöiden puolella. Tässä kerrotaan huonoja vitsejä, ja tekijät tietävät sen. Silloin on mukava nauraa mukana. Helvetti on myös yksi selkeimpiä pesäeroja sarjakuvaan, sillä sarjiksessa se oli vielä perinteinen tulta, tappuraa ja vihtahousu talikon kanssa -kuvastoa. Alhaisen budjetin ”harmaa vankila” -toteutus on täysin erilainen, mutta sarjakuvan asenteelle uskollinen.
Toki mukana on myös ratkaisuja, joiden olisi toivonut jäävän pois. Tällaisia ovat esimerkiksi se, että Saint of Killers ei jäädytä helvettiä, ja Cassidy ottaa aurinkolasinsa pois heti ykköskaudella. Molemmat ovat mielestäni hahmojen tarinoille erittäin olennaisia osia, ja siksi niistä luopuminen muuttaa jotain fundamentaalista tarinasta. Rikokset eivät kuitenkaan ole niin vakavia, että heittäisi pyyhkeen kehään totaalisesti. Rima vain on suhteellisen korkealla siihen, miten tekijät selittävät itsensä ulos näistä ratkaisuista, jos selittävät lainkaan.
SPOILER PÄÄTTYY
Myös kakkoskausi kärsii jonkinasteisesta tyhjäkäynnistä. Onneksi se koskee lähinnä sivujuonia, jolloin tilanne häiritsee paljon vähemmän. Juonista kaksi tärkeintä, Jessen ristiretki ja Arsefacen seikkailut, etenevät hyvää vauhtia ja palkitsevasti. Mikäli tulevat kaudet parantavat menoa samaan tapaan, ollaan jossain nelosen paikkeilla jo jonkin suuren äärellä. Mitään takuita tällaisesta ei tokikaan ole. Olen myös hyvin tietoinen, että annan TV-Preacherille melko paljon anteeksi rakkaudesta alkuperäissarjista kohtaan, enkä muussa tapauksessa olisi varmaankaan valmis antamaan sarjalle näin paljon aikaa kehittyä, ainakaan ilman takuita laadun paranemisesta. Onneksi tunnari on hyvä, sarjan visuaalisuus miellyttää silmää ja etelävaltioaksentit rullaavat kieliltä paksusti. Näillä mausteilla ykköskausi menetteli, kakkonen miellytti ja odotukset tulevalta ovat tässä kohtaa nousujohteiset.
Preacherinhan näkee Suomessa Amazonin Prime Videosta. Tekstitykset ovat vähän heikkoja (yhdessä tai kahdessa jaksossa ne sai vain saksaksi), mutta toisaalta palvelu on niin halpa, että ei paljoa kirpaise.
Kaikki kuvat AMC:n verkkosivuilta, http://www.amc.com/shows/preacher
Hyllyy 