Tähän kirjaan tartuin puhtaasti sivistävistä syistä. Vielä nykypäivänäkin on vaikea väittää itseään sarjakuvaharrastajaksi, jos ei pysty sanomaan mitään strippisarjakuvien suurimmasta legendasta, George Herrimanin Krazy Katista. Vuonna 1913 alkanut sarjakuva on inspiroinut käytännössä kaikkia jälkeensä tulevia strippisarjakuvia, lukemattomia kirjailijoita ja esimerkiksi animaatioiden kulta-ajan merkittäviä tekijöitä Chuck Jonesista Friz Frelengiin ja Tex Averyyn. Krazy Kat on perusasetelmaltaan mitä yksinkertaisin sarjis, jonka anarkistinen, absurdi ja korupuheisesta matalaotsaiseen sujuvasti liikkuva tyyli antaa sille viehätysvoimansa. Kissa Krazy rakastaa Ignatz-hiirtä, hiiri vihaa kissaa, hiiri heittää kissaa tiilellä, kissa pitää tätä rakkaudenosoituksena. Tästä asetelmasta Herriman ammensi 31 vuotta strippisarjakuvaa. Krazy & Ignatz on yksi sarjakuvan uusimpia kokoelmia, joita niitäkin on tehty jo kymmenien vuosien ajan. Kirjaan kuuluvat koko sivun mittaiset sunnuntaistripit niiden alusta huhtikuussa 1916 vuoden 1918 loppuun saakka.
Sunnuntaistripit ovat aina olleet sanomalehtisarjakuvan kuninkuuslaji, jossa tekijät pääsevät irrottelemaan luomustensa ja luovuudensa kanssa. Tämä johtuu pitkälti Krazy Katista, josta malli sunnuntaisivujen tekemiseen on saatu. Lehtikeisari William Randolph Hearst (joka oli kuvien mukaan paljon vähemmän viiksekäs ja sikaria polttava kuin olisin toivonut) oli Krazy Katin suuri fani, ja antoi Herrimanille siksi lehdistään koko sivun ja täyden vapauden sarjakuvan kanssa. Herrimanin tyyli hioutuu jo kirjan kattaman kolmen vuoden jaksolla, hänestä tulee itsevarmempi ja sarjakuvan mahdollisuuksia aletaan toden teolla hyödyntää. Herriman sai sata vuotta sitten revitellä Krazy Katissa tavoilla, joista esimerkiksi Bill Watterson joutui Lassin ja Leevin kohdalla taistelemaan vuosikausia 1980-luvun lopulla.
Kirjan alkupuolelle on koottu otteita Herrimanin sarjakuvista ennen Krazy Katia 1900-luvun alusta. Näissä eläinhahmot alkavat tunkeutua alun perin ihmisistä kertoneisiin sarjakuviin ja saada hiljalleen omia persoonia. Ensimmäisiä sarjissivuja lukiessa selkäpiihin hiipii pelko siitä, että nyt on luvassa historiantunti, joka ei naurata omillaan kertaakaan. Sen verran kankeita ovat Krazy Katia edeltäneet sarjakuvat. Toisaalta tämä on ymmärrettävää: ei kukaan ollut 115 vuotta sitten kertonut alkeellisimpiakaan kaskuja sarjakuvamuodossa, joten jostain oli aloitettava. Tässä kohtaa liikkeen esittäminen sarjakuvassa oli vielä sekavaa, dialogi kirjamaista ja sommittelu nykysilmään epäloogista.
Sama vanhanaikaisuus vaivaa Krazy Katin ensimmäisiä strippejä: vitsien rytmitys on nykysarjiksen punchline-formaattiin tottuneelle todella epähauska. Itse kasku saattaa tapahtua sivun puolivälissä, minkä jälkeen sitä selitetään vielä kahden rivin verran. Myös Herrimanin visuaaliseen tyyliin pitää totutella: hahmot ovat sivun tilassa pieniä ja heidän ympärillään on paljon tyhjää tilaa. Tekstiä käytetään alussa epäolennaiseen selittämiseen ja Herrimainen tavaramerkki-kieli, joka pitää oppikirjan mukaista oikeinkirjoitusta pilkkanaan tuntuu sekin alkuun takkuiselta. Kauhean pitkään ei kuitenkaan mene, että tilanne parantuu huomattavasti. Kun Herrimanin kuvakerrontaa ja kieltä ”oppii lukemaan”, vie Krazy Kat mukanaan. Stripit ovat riemastuttavia yksinkertaisuudessaan ja oivaltavuudessaan. Herriman saa alkuasetelmansa luotua sivun mittaisille tarinoilleen, ja pääsee toteuttamaan itseään. Yhtäkkiä Krazy Kat ei enää tunnu 100 vuotta vanhalta reliikiltä vaan erinomaiselta ja uniikilta sarjakuvalta.
Siksi onkin hassua, että kirja herättää minussa kunnioitusta juuri ikänsä vuoksi: Herrimanin Krazy Kat on totaalisen ajaton. On huimaa ajatella, miten erilainen maailma on ollut 100 vuotta sitten: televisioita tai radioita ei ollut, autojakin vain harvalla. Ensimmäiseen kuulentoon oli vielä yli 50 vuotta. Natsismia ei ollut keksitty. Ihmisen arki on koostunut aivan eri asioista kuin tätä nykyä, mutta Krazy Katissa ei ole silmiinpistäviä outoja elementtejä. Toki stripeissä on viittauksia muutamiin tuon aikaisiin ajankohtaisuuksiin (kuten ensimmäiseen maailmansotaan, voimaan astuvaan kieltolakiin tai Herbert Hooverin kehotuksiin pitää hyötyeläimiä kodeissa ruuan sääntelemiseksi), mutta sarjakuvasta voi nauttia myös niitä metsästämättä. Krazy Kat tuntuu edelleen älykkäältä ja viihdyttävältä. Sen ikä saa arvostamaan sitä, mutta sitä ei tarvitse lukea yrittäen asettua sata vuotta sitten eläneen ihmisen asemaan.
Krazy Katista on vaikea keksiä sanottavaa siksi, että se on varmasti yksi maailman tutkituimmista sarjakuvista. Mainittakoon vielä, että Herrimanin kielenkäyttö on Krazy Katin tunnetuin tavaramerkki. Se on samaan aikaan kuin oma murteensa ja toisaalta runollinen ja maalaileva. Samaten Herrimanin tapa esittää liikettä ja ilmeitä on moneen kertaan jalustalle nostettu ominaisuus. Nämä kaikki elementit ovat sarjakuvassa ehdottomasti kunnossa, mutta mikäli sarjisharrastusta ei ole tarkoitus viedä akateemiseen analyysiin saakka, yksittäiset teksti- tai kuvituselementit eivät ole ylimmäksi Krazy Katista nostettava asia. Tärkeintä on tietää, että Krazy Katin parissa viihtyy ja löytää yllättävästi yhteyttä jo hyvän aikaa sitten kadonneeseen maailmaan ja sukupolveen. Sarjakuva on saanut uusia merkityksiä Herrimanin lopetettua sen tekemisen ja näyttäisi siltä, että merkitysten määrä vain kasvaa tulevaisuudessa. Hiiri heittämässä tiiltä kissan takaraivoon nauratti 100 vuotta sitten, naurattaa nyt ja pysynee ajankohtaisena vielä pitkään.
Arvosana: 78/100 (tässä arvosanan antaminen tuntuu vielä hieman normaaliakin tarpeettomammalta, mutta pidetään nyt blogin formaatista kiinni kun siihen on kerran lähdetty)
Krazy & Ignatz 1916-1918 – Love in a Kestle or Love in a Hut
George Herriman, käsikirjoitus ja kuvitus
Fantagraphics
Hinta Suomessa 19-25 €
PS. Kirjan loppupuolelle on liitetty myös Herrimanista ja Krazy Katista vuonna 1917 kirjoitettu lehtijuttu. Se ei ole erityisen ansiokas, mutta toisaalta se avasi itselleni uuden näkökulman sarjisfanittamiseen. Tekstissä Krazy Katia vannoutuneesti fanittava toimittaja luettelee tekijöitä, joiden vuoksi Herriman on nero ja Krazy Kat kuuluu älykön lukemistoon. Teksti on kuitenkin sellaista fanipoikameuhausta, että innostus sarjakuvaa kohtaan ei varsinaisesti kasva. Juttu on sellainen, joita olisin itse voinut kirjoittaa vielä muutama vuosi sitten. Toivottavasti tässä blogissa on pysytty hieman paremmalla tasolla, vaikka itseään ei voi miksikään laatukirjoittajaksi edelleenkään väittää. Lehtijuttu on hyvä reality check, mikäli bloggaamisessa alkaa tulla liian itsevarmaksi. Pitää ehkä hankkia se omiinkin kokoelmiin, jotta jalat voi pitää maassa jatkossakin.
Hyllyy 
4 vastausta artikkeliin “Arvio: Krazy & Ignatz 1916-1918 – Love in a Kestle or Love in a Hut”