Brasilialainen minisarja Daytripper on tietyiltä osin erittäin kiehtova: se on miljöössään selkeästi brasilialainen, mutta tuntuu silti tutulta ja läheiseltä. Se käsittelee asioista universaaleinta, onnellista elämää ja Fábio Moonin ja Gabriel Bán kertomistapa on koukuttava. Daytripper kertoo kirjailija Brás de Oliva Domingosista, hänen tärkeistä päivistään ja kuolemastaan. Brás nimittäin kuolee jokaisen osan lopuksi. Osat kuvaavat hänen elämäänsä eri ikäisenä, eri vaiheissa ja erilaisten haasteiden edessä. Daytripperin suuri kysymys lienee ”jos viikatemies tulisi vierailulle tänään, miltä elämäsi näyttäisi tähän saakka?” Daytripper pohtii tätä kysymystä esittämällä Brásin elämän tärkeimpiä hetkiä. Ensisuudelma, lapsen syntymä, vanhemman kuolema, uusi rakastuminen, oman identiteetin löytäminen jne. Onko jonkin näistä jälkeen parempi kuolla kuin toisen? Mitä elämässä pitää kokea, jotta se voidaan laskea hyväksi elämäksi? Daytripper on täynnä tällaista pohdintaa, ja siihen liittyy myös sen isoin ongelma, häiritsevä muropaketin kylkeen kelpaavan paulocoelho-filosofian paino, jota on vaikea päästä karkuun.
Daytripperin formaatti tekee siis samaa kuin Mullan alla –sarja teki vuosituhannen alkupuolella. Ottaa yleensä merkittävän ja painavan huippukohdan, henkilöhahmon kuoleman, ja tekee siitä rutinoituneimman osan tarinaansa. Daytripperissä tämä osuus kirjaa toimii mainiosti, sillä Day in the life –tyyppisten tarinoiden lukeminen saa aivan erilaisen sävyn, kun lopetuksen tietää joka kerta. Muutoin arkisiltakin tuntuvat tapahtumat muuttuvat yhtäkkiä lukiessa kovin merkityksellisiksi ja koskettaviksi, kun tietää hahmon tekevän niitä viimeistä kertaa. Daytripper onnistuu löytämään arkisesta elämästä runsaasti tarttumapintaa ja puhuttelevuutta. Lukuunottamatta veivinheittoja Daytripperin tapahtumat eivät ole mitenkään erityisen dramaattisia tai poikkeuksellisia, normaalihkoa elämää vain.
Vaikka jokainen osa Daytripperiä kulkee samalla kaavalla, tulevat hahmot koko ajan tutummiksi. Siksi ensimmäisen lukukerran jälkeen tuntuikin siltä, että kirjaan haluaisi tarttua lähes saman tien uudestaan. Tuntuisivatko ensimmäiset tarinat nyt erilaisilta, kun Brás ja hänen lähipiirinsä olivat tuttuja? Oliko väärin välittää kuolemista alussa vähemmän kuin lopussa? Olenko menettänyt kirjasta jotain olennaista? Daytripper kertoo episodimaisuudesta huolimatta myös kokonaisen tarinan, ja saa siksi aikaan tämän kummallisen fiiliksen. Useimmiten sarjakuvan lukeminen tutustuttaa henkilöihin, mutta harvemmin lopuksi tuntee syyllisyyttä, että heidät olisi pitänyt tuntea jo alussa. Tällaisissa kikoissa ja pienissä kaavojen rikkomisissa Daytripper on oikein nokkela.
Daytripper ei sen sijaan ole kovin nokkela antamassaan viestissä. Lopulta oivaltava rakenne muuttuu juustoiseksi ilmiselvien muka-aforismien viljelyksi. Tai siltä se ainakin tuntuu. En tiedä, onko yhä uudestaan toistuva kuoleman tragedia osasyyllinen siihen, että lukiessaan kirjaa on helppo kyynistyä hieman luku luvulta. Kirja voisi suurelta osin olla useamman kymmenen vuoden takaa, sen verran perinteiseen perhearvojen ylistykseen se palaa kerta toisensa jälkeen. Jos tarinoita aikoo kertoa arkisista aiheista, olisi niistä hyvä löytää uusia näkökulmia. Lusikan nurkkaan heittely ei aivan tähän riitä, minkä vuoksi Daytripperin nouseminen unohtumattomaksi amazeballs-sarjakuvaksi jää tapahtumatta. Harmin paikka. Toisaalta suoraviivaisessa, hieman kliseisessä nykymuodossaan Daytripperillä on ehkä mahdollisuus koskettaa suurempaa ihmismassaa ja löytää uusia yleisöjä helpommin. Rohkealle sarjakuvalle tämän mahdollisuuden suo mielellään, vaikka jotain itse jääkin kaipaamaan.
Moonin ja Bán taide on Daytripperissä salakavalaa. Se ei jää mitenkään erityisesti mieleen, ja esimerkiksi kansikuva tuntuu ensivaikutelmalla kovin epäkiinnostavalta. Siinä ei ole mitään mihin tarttua, ei heti silmille hyppäävää yksityiskohtaa tai selkeää kädenjälkeä. Sama yleisfiilis vaivasi kirjan lukemisen jälkeenkin. Toisaalta jälkikäteen selailtuna esiin nousi useita oivaltavia ja monitasoisia kuvia, etenkin osien kansista. Kuvituksessa ei ole mitään vikaa eikä se haittaa lukemista lainkaan, mutta esiin nousevia aukeamia tai sivuja ei silti tahdo kansikuvien ulkopuolelta löytyä. Ehkä osasyy on se, että kirjan kerronta on niin koukuttavaa, ettei kuvitusta malta jäädä ihastelemaan ensiluvulla riittävästi.
Daytripper on ehdottomasti lukusuositus. Se on omaperäinen sarjakuva, joka hyödyntää tyylivalintaansa alusta loppuun saakka ihailtavasti. Hutejakin tulee, mutta niiden vuoksi ei missään nimessä kannata jättää Daytripperiä kokonaan väliin. Sarjakuva on kaunis ja koskettava, mikä on jo kunnioitettava saavutus itsessään. Olisi se vielä parempikin voinut olla, mutta olisi ehkä vähän kusipäistä vaatia täydellisyyttä. Sehän tämän sarjiksenkin pointti on, lopulta liika suunnittelu ja kontrollointi johtaa vain kaaokseen. Tärkeimmät ja parhaimmat asiat tapahtuvat spontaanisti ja ne pitää vain yrittää huomata. Yleensä aika auttaa saamaan perspektiiviä, ehkä Daytripper tuntuu minustakin kymmenen vuoden kuluttua mestariteokselta.
Arvosana: 80/100
Daytripper
Fábio Moon & Gabriel Bá, käsikirjoitus ja kuvitus
Vertigo
Hinta Suomessa 15-30 €
PS. Daytripper on myös suomennettu samalla nimellä. Itselläni oli luvussa englanninkielinen versio puhtaasti siksi, että se tärähti kirjastosta näkökenttään ja tassuun.
Hyllyy 