Arvio: Minä, Mikko ja Annikki – Lämminhenkinen kotiseuturakkaustarina

dav

En oikein tiedä, mitä ajattelisin omaelämäkerrallisista sarjakuvista. Niitä on luettu tässäkin blogissa jo jokunen, ja tuntuu siltä, että sarjakuva taidemuotona houkuttelee pariinsa paljon omaelämäkerrallista kerrontaa. Toisaalta pienimuotoisuus ja samaistuttavuus kiehtoo, mutta toisaalta omaelämäkerrallisuus tuottaa paljon melko samankaltaista tavaraa. Jokainen tarina on toki yksilöllinen, mutta teemat ja havainnot ovat lopulta samasta puusta veistettyjä. Kuitenkin, silloin kun tekijä löytää omaelämäkerralliseen tarinaansa selkeän kulman, laajemman kontekstin ja perusteen tarinansa merkittävyyteen myös lukijalle, on paketti herkästi hurmaava. Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki on tällainen tarina. Takalon siihenastinen pääteos parin vuoden takaa kertoo tarinan Tampereesta ja rakkaudesta. Kertomus on perinteinen rakkaustarina Takalon ja hänen puolisonsa Mikon välillä, mutta vielä enemmän se on rakkauskirje Tampereelle ja ennen kaikkea Annikin puukorttelille Tammelan kaupunginosassa.

dav

Minä, Mikko ja Annikki koostuu episodeista, jotka kulkevat kahta kronologiaa. Toiselle aikajanalla seurataan Tampereen historiaa lähtien aina jääkaudesta, jossa jäämassat puskivat soraharjun kahden järven väliin luoden edellytyksen veden virtaamiselle ja teollisuuskaupungin syntymiselle. Toisessa aikajanassa kaupungin nykyiset asukkaat Tiitu ja Mikko (sekä useat muut) etsivät elämäänsä ja löytävät sen kaupungin vanhoista osista ja niiden ympärilleen houkuttamasta yhteisöllisyydestä. Kirja on kertomus kotiseudusta, siihen sitoutumisesta, oman identiteetin rakentamisesta ja siitä, miten alun perin pienestä asiasta voi lopulta tulla symboli jollekin paljon itseään suuremmalle.

dav

Kirjan alku on huikean hyvä: ensimmäiset kaksi lukua kertovat Tampereen muovautumisesta ja Mikon ja Tiitun ensikohtaamisesta. Tunnelma on niin vangitseva ja lämminhenkinen, että lukiessa ei voi olla hymyilemättä. Kun Takalon rikas ja vaihteleva kuvitusjälki on napannut lukijan otteeseensa, kirja rullailee eteenpäin kuin omalla painollaan. Tampere kehittyy, kokee kovia sisällissodassa ja myöhemmin Toisessa Maailmansodassa, mutta kasvaa silti huimaa tahtia. Tiitu ja Mikko aloittavat yhteisen elämän ja löytävät sen myötä unelman Annikista, Tammelan keskelle jääneestä korttelitalosta, josta saatavilla on asuntoja pitkällisen purku-uhan jälkeen. Takalo kertoo tarinaa Tampereesta nivoen sitä kohti Mikon ja Tiitun pitkällistä asunnon hankkimista kohti. Kertomukset kietoutuvat yhteen ja ovat lopulta kertomus siitä, miten 2000-luvun Tampereen asukki löytää uuden yhteyden rakkaaseen kotipaikkaansa.

dav

Minä, Mikko ja Annikki rönsyilee paljon myös ydintarinansa ulkopuolelle. Episodeja tarinasta on omistettu esimerkiksi jätteen vähentämiselle sekä kirpputori- ja dyykkauskulttuurille. Toisaalla Annikin kohtaloa puinutta paikallispolitiikkaa ja byrokratiaa käsitellään niin yksityiskohtaisesti, että ulkopuolisen lukijan näkökulmasta vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta, kuten Takalo kirjan esipuheessa sanoo, tämä on ennen kaikkea hänen tarinansa, ja sellaisena se täytyy hänen myös kertoa. Tässä tullaan omaelämäkerrallisen sarjakuvan ongelmaan: jos tekijä on kertonut tarinan itsestään ensisijaisesti itseään varten, miten lukija mahtuu kuvaan ja miten teosta pitäisi tulkita, vai pitäisikö ollenkaan?

dav

En allekirjoita kaikkia Takalon kirjassa esittämiä väitteitä ja hipin talonvaltausmeiningin yksisilmäinen käsittely tuntuu omasta näkökulmastani oudolta. Toisaalta Minä, Mikko ja Annikki on huippuhienovaraisesti kerrottu tarina myös siitä, miten jokin yksittäinen asia (tässä tapauksessa Annikin kortteli, sen suojelu ja kunnostaminen) kasvaa symbolina valtavaksi. Tiitun ja Mikon asuntoprojektissa ei ole lopulta kyse asunnosta, omasta kodista tai perheestä. Siinä on kyse identiteetistä, kotiseuturakkaudesta ja siitä, miten nykyihminen voi ilmaista tällaisia asioita kaupunkiympäristössä ja yhteisössä, joka on ihmiselle epäluonnollisen suuri. Annikki muodostuu kertakäyttöisestä nykymenosta ja lähimmäisenrakkauden karkottavasta betonista ahdistuneiden ihmisten turvasatamaksi, joka muistuttaa, että maailma ei ole niin paha kuin miltä se joskus tuntuu.

dav

Minä, Mikko ja Annikki on kuvitukseltaan valloittava. Takalo vaihtelee tyyliään radikaalisti lukujen välillä ja saattaa lukijan kunkin kertomuksen vaatimaan tunnelmaan ensi viivoista lähtien. Värimaailmat, tekstaukset, hahmot, kaikki elää hänen käsissään juuri niin kuin se parhaiten tarinaa palvelee. Takalo ei kuitenkaan ylikikkaile tyyleillä, vaan pitää esimerkiksi paneelijaon simppelinä, jottei tarina itsessään hautaudu tyylittelyn alle. Eläväinen kuvitus pitää tarinan kuivakammat, luettelomaisetkin osuudet mielenkiintoisina ja muistettavina. Ei ole mitään helpointa hommaa kertoa sivukaupalla kaupungin purkulupa- ja valitusprosessin käänteistä, mutta Takalo tekee kuivasta pakkopullasta kuitenkin olennaisen osan sarjakuvaa.

dav
Anekdootit ovat välillä huippuhauskoja, kuten tämä tamperelainen pikkukakkos-versio Lallin ja Henrikin kahnauksista

Vaikka kirjan sivuille mahtuu myös vähemmän vangitsevia vaiheita, niin Takalo sulkee tarinan alussa avaamansa ympyrän lopulta niin taidokkaan kauniisti, että vuonna 2014 teokselle myönnetty Sarjakuva-Finlandia ei ole mikään ihme. Minä, Mikko ja Annikki on suurella rakkaudella laadittu sarjakuva, joka välittää tekijänsä tunteet lukijalle taitavalla omaelämäkerran ja historiikin sekoituksella. Täytyy siis myöntää, että toistaiseksi orastava kyynisyyteni omaelämäkertoja kohtaan on osoitettu vääräksi. Tiitu Takalo on erittäin pätevä sarjakuvataiteilija, joka kertoo tarinan itsestään vaikuttamatta tippaakaan itseriittoiselta. Minun nähdäkseni hän ei nosta itseään jalustalle tai esitä tekemiään valintoja absoluuttisen oikeina, ja siksi hänen puolestaan on hyvin helppo olla onnellinen, kun asunto Annikissa alkaa valmistua ja Tiitu toteaa rauhallisena, ettei muuta koskaan enää mihinkään. Itsehän en moiseen remppa-talkoo-yhteisasumiseen koskisi pitkällä tikullakaan, mutta eipä minun tarvitsekaan. Annikissa on sille jo täysin oikeat asukkaat.

dav

Arvosana: 84/100

Minä, Mikko ja Annikki
Tiitu Takalo, käsikirjoitus ja kuvitus
Suuri Kurpitsa
Hinta Suomessa 26-28 €

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s