Viime kuussa sarjakuvamaailma menetti yhden tyylilajia muovanneen mestarin, kun kauhulegenda Bernie Wrightson siirtyi tuonpuoleiseen, josta oli vuosikymmenet tarinoita kertonut. On siis mitä sopivin hetki tarttua Egmontin vuonna 2012 julkaisemaan kokoelmaan, johon on kasattu Wrightsonin klassisimpia tarinoita Creepy- ja Eerie-lehdistä, kotoisemmin Shokki-materiaalia. Vaikka 12 tarinasta vain kolme on julkaistu aiemmin suomeksi alkuperäisen Shokki-lehden sivuilla, on kirja kiistatta oikeutettu nimeensä – onhan Shokki ennen kaikkea mielentila enemmän kuin julkaistujen tarinoiden listaus. Tarinat on luotu niin kauhusarjakuvien kuin Wrightsoninkin kultakaudella 1970-luvun aikana, ja ne ovat kuin kauhusarjiksen peruskurssi. Wrightsonin piirrosjälki on omaperäistä ja muuntautumiskykyistä, ja nostaa suuren osan keskinkertaisia tarinoita astetta korkeammalle tasolle. Parempien käsikirjoitusten osuessa kohdalle puhutaankin jo sitten ihan oikeasti kaihertamaan jäävistä lyhäreistä.
Creepy ja Eerie noudattivat formaatiltaan samaa kavaa: lehteen oli koottu 6-7 lyhyttä kauhutarinaa eri tekijöiltä, ja lehtien kertojahahmot Shokki-Slemmy ja Hurtti-Huke johdattelivat lukijan tarinoiden maailmaan lyhyillä kommenteilla. Rakenne on siis sama, kuin esimerkiksi Vampirella-lehdissä. Vampirellan ja Shokin merkittävin ero on yleisessä tunnelmassa. Shokista puuttuvat Vampirellan pehmoporno ja pöhköimmät juonenkäänteen, ja kauhua on tavoiteltu Shokin tarinoissa astetta totisemmin. Ei näitäkään tarinoita ryppyotsaisiksi voi kutsua, ja tietty eroottinen tunnelma on olennainen osa kaikkea kauhua, mutta tunnelma on silti Vampirellaa painostavampi. Wrightsonin tunnetuinta antia ovat mustan ja valkoisen omaperäinen käyttö, mutta hänen työkaluvalikoimansa mieleenpainuvien kuvien luomiseen on todella laaja.
Tarinoiden seasta löytyy muutamia todellisia helmiä. Edgar Allan Poen kertomusta toisintava Musta Kissa sekä ahdistavat Jenifer ja Yösydän ovat käsikirjoitukseltaan kirjan vahvimpia tarinoita. Niissä myös Wrightson on parhaimmillaan. Mustan Kissan upeat valo-varjo-asetelmat ja vinksahtaneet perspektiivit vievät lukijan suoraan oikeaan mielentilaan. Jeniferin painajaismaiset visuaalit aiheuttavat kylmänväristyksiä, ja Yösydämen yksinäisyys olisi ilman kuvia vain murto-osan niin tehokasta kuin nykyisellään. Kuvituksellisesti vaikuttavia ovat lisäksi Pepper Laken hirviö ja formaateilla leikittelevät Clarice ja Marsin taru. Näiden esimerkkien perusteella näkee, että Wrightson kykeni muuntautumaan tarinasta toiseen vaivattomasti ja sulavasti. Kuvitustyyli vaihtelee välillä tarinoiden kesken niin paljon, että vaikea olisi uskoa saman kuvittajan olleen asialla lähes perättäisinä kuukausina.
Mukaan mahtuu myös pari selkeästi heikompaa tarinaa, joiden tunnelma ei istu kirjan muuhun sisältöön. Maalaismaisema tai Reuben Youngblood: Yksityisetsivä ovat jo visuaalisesti outolintuja – päivänvalossa tapahtuvia tarinoita muutoin varjojen keskelle sijoittuvaan kirjaan. Niissä syystä tai toisesta kauhun kuumotus ei pääse muotoutumaan yhtä korkeaksi kuin monissa muissa stooreissa, joten ne tuntuvat lukiessa vähän jäähdytteleviltä välipaloita. Sinänsä välipaloista ei ole haittaa, sillä 5-10 sivun tarinan jaksaa kyllä lukea vaikka se olisi kehnompikin, ja toisaalta jatkuva kauhun aalto voisi hukuttaa poloisen lukijan suuremmissa annoksissa alleen. Kirjaa ei tarvitse laskea käsistään, kun pariin otteeseen saa hengähtää hieman köykäisemmän materiaalin parissa.
Kauhusarjakuvat ovat kuvanäytteiden kannalta ongelmallinen sarjisgenre. Komeimmat kuvat ovat usein niitä, jotka myös saavat käsivarren karvoja pystyyn, eikä sitä efektiä halua ryöstää tulevilta lukijoilta postaamalla yksittäisiä ruutuja etukäteen. Joudutte siis tyytymään hieman toissijaisiin kuvitusnäytteisiin, mutta tyyli käy näistäkin kyllä ilmi. Kovin montaa sivua ei tarvitse Shokki-kirjaa lukea, että huomaa Wrightsonin vaikutuksen nuoremman polven kauhutaiteilijoihin, kuten esimerkiksi Emily Carrolliin. Wrightsonin klassinen kauhu on ollut 70-luvulla erittäin kiistanalaista, sillä graafinen väkivalta ja eroottinen pohjavire ovat olennainen osa näitä sarjakuvia. Mitään lastensarjoja nämä eivät ole, sen verran liha mätänee ja kirves heiluu. 1970-luvulla sarjisten sisältöä tiukasti säännellyttä Comics Codea kierrettiin tituleeraamalla Creepy ja Eerie aikakauslehdiksi sarjakuvien sijaan. Sekä Wrightson että hänen kustantajansa Warren ovat olleet tuon ajan pioneereja ja kauhukulttuurin omistautuneita edistäjiä, ja siitä he ansaitsevat hatunnoston.
Olen huomannut, että tämä 70-80-luvun lyhyt pulptarina on formaatti minun mieleeni. Tällainen sarjakuva on harvoin mullistavaa tai uniikkia, mutta tarinoista käy ilmi tekijöidensä rakkaus tyylilajia kohtaan, ja Wrightson on tästä toistaiseksi paras vastaantullut esimerkki. Niin sanotusta roskakulttuurista voi löytää aitoa visiota ja taiteellisia meriittejä, kun tekijä on omistautunut teokselleen näin puhtaasti. Wrightsonin suhtautumista kauhugenreen ja hänen merkitystään sille korostavat myös kirjan esipuhe ja johdanto. Esipuheen on laatinut Viivin ja Wagnerin Juba Tuomola ja johdannon Wrightsonin työtoveri, käsikirjoittaja Bruce Jones. Molemmat kertovat siitä suvereniteetista, jolla Wrightson näkemystään paperille siirsi, ja kirjan lukeneena väitteisiin on helppo yhtyä. Jos kauhukuvasto ja ronski väkivalta aiheuttavat negatiivisia reaktioita, kannattanee tämä kirja skipata. Muutoin suosittelen lämpimästi.
Arvosana: 82/100
Shokki, tekijänä Bernie Wrightson
Useita käsikirjoittajia – Bernie Wrightson, kuvitus
Egmont Kustannus
Hinta Suomessa vaikea sanoa, saatavuus heikko
Hyllyy 
4 vastausta artikkeliin “Arvio: Shokki, tekijänä Bernie Wrightson – Kalmanhajuinen suuri sydän”