Arvio: The Invisibles Omnibus – Kun kirjoittaja saa 1500 sivua ja vapaat kädet

dav

Huhhuh, loppuihan se. Vaikka sarjakuvien lukeminen on ennen kaikkea nautinto eikä suoritus, niin tuntui hyvältä laskea viimeistä kertaa käsistään Grant Morrisonin 90-luvun intohimoprojekti The Invisibles. Vuosina 1994-2000 ilmestynyt lehti on kasattu yksiin kansiin ja tuloksena on järkäle, jolla ottaa hengiltä oikein tähdättynä varmaan jopa aikuisen ihmisen. Fyysisen vaikeuskertoimensa lisäksi Invisibles haastaa myös sisällöllään. Morrison on pakannut tarinaan salaliittoja, aikamatkailua, ulottuvuuksien välistä hyppelyä, suoraviivaista toimintaa, irrallisia tarinoita, alusta loppuun ulottuvaa juonta, happoisia huumehoureita ja ufojen abduktiokokemuksia toinen toisensa päälle. Perässä pysyminen on työlästä ja välistä kärryiltä tippuu väkisinkin. Invisibles on kunnianhimoinen, mutta kärsii tekijänsä malttamattomuudesta keskittyä hiomaan hyviä ideoita timanteiksi.

dav
Hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä

Invisiblesiä hahmotellessaan Grant Morrison oli jo saanut itselleen nimeä suoraviivaisempien supersankarisarjisten parissa, ja siksipä DC:n aikuisempaan materiaaliin keskittynyt alabrändi Vertigo oli valmis antamaan hänelle oman sarjan. Morrison halusi rakentaa itselleen maailman, jossa hän voisi kertoa kaikki haluamansa tarinat ilman liikoja suitsia. Maailmaa leimaisivat tietyt peruselementit ja –hahmot, mutta heidän ei tarvitsisi olla läsnä jokaisessa tarinassa ja tärkeämpää oli kertoa tarinoita maailmasta Morrisonin omasta vinkkelistä. Siis samanlainen meininki, kuin Neil Gaimanilla oli Sandmanissa. Siinä missä Gaimania inspiroivat goottilainen estetiikka ja klassinen kauhu tuotuna nykypäivään, Morrisonin innoittajia ovat itämainen mystiikka ja tavallisten ihmisten toteutumaton potentiaali.

davTarinan keskiössä on kohti tuhoaan ajautuva maailma ja kapinallinen salajärjestö Invisibles, joka pyrkii estämään synkän kohtalon. Tarinan alussa liverpoolilainen nulikka Dane McGowan rekrytään mukaan ryhmään, jota vetää karismaattinen tappaja King Mob. Dane saa itselleen koodinimen Jack Frost, ja liittyy porukkaan, johon kuuluvat transsukupuolinen shamaani Lord Fanny, traumatisoitunut ex-poliisi Boy sekä mystinen psyykikko Ragged Robin. Jackilla on valtavia voimia, joista hän ei ole tietoinen ja joita hän on aluksi vastentahtoinen käyttämään. Ensimmäiset 300 sivua ovat juonellisesti puhdasta Matrixia lähes käänne käänteeltä: Jack on Neo, King Mob Morpheus ja pahisten kätyri Sir Miles agentti Smith. Matrix on lainannut Invisiblesiä sen verran surutta, että Morrisonina olisin voinut hermostua jos en olisi ollut trippailemassa Kaukoidässä, kuten hän ilmeisesti suuren osan tämän sarjakuvan luomisesta on tehnyt.

dav

Onneksi Matrix-urilta erkaannutaan seuraavien satojen sivujen aikana. Harmiksi Morrison alkaa innostua sivujuonteiden ja taustatarinoiden kanssa niin paljon, että kerronta ja maailma, johon se asettuu, alkavat sirpaloitua. Neljän numeron mittaiset tarinat edistävät pääjuonta, ja niiden väliin ripotellut yhden numeron tarinat laajentavat Invisibles-maailmaa vähän joka suuntaan ja tyylilajiin. Suhtautuminen näihin oli lukiessa ristiriitainen: toisaalta one-offit ja hahmojen taustoja kertovat tarinat ovat parhaimmillaan kirjan kiehtovinta antia, mutta toisaalta ne sekoittavat jo valmiiksi sekavaa tarinaa entisestään. Matrix-yhteyksistä siirrytään kohti X-filesin tai Fight Clubin ”kuka kukin on ja olenko edes valveilla” -mindfuckeja. Näillä mielleyhtymillä Morrison nappaa ns. ysärin hattutempun. Oman aikansa trendit ovat muutenkin havaittavissa Invisiblesistä. Esimerkkeinä vaikkapa alakulttuurien käsittely, itämaiden mytologia, epäonnistuneet perhesuhteet tai kyyninen maailmankuva. Gaimanin tavoin Morrisonkin on halunnut käsitellä transsukupuolista hahmoa. Yhtäältä Lord Fannyn taustatarina on kirjan mielenkiintoisimpia, toisaalta taas kirjoittajan tietynlainen ulkopuolinen ”tältä transsukupuolisuus tuntuu” -selitys vaivaannuttaa. Nämäkin ovat asioita, joiden käsittely on ollut vielä parikymmentä vuotta sitten aivan eri asia kuin nykyään.

dav
Morrison sekoittaa soppaan myös historiallisia henkilöitä, tärkeimpänä tässä näkyvä Markiisi De Sade

Kuvituksellisesti Morrisonin visio Invisiblesista on ollut rohkea: hän on hankkinut tarinoille eri kuvittajia ja kirjan tyyli vaihtelee radikaalistikin. Välillä kuvittajia on jopa saman numeron aikana useita, toisaalta keskivaiheilla samat nimet painavat hommia useamman sadan sivun verran. Kirjan lopusta löytyvät tekijän muistiinpanot paljastavat, että kolmeen volyymiin jakautuvasta tarinasta ensimmäisen jälkeen lehtien myynti putosi merkittävästi ja yhdeksi syyksi veikattiin kuvittajien vaihtumista. Omasta mielestäni edes hieman heittelevä kuvituksen laatu ei silti pilaa lukukokemusta vaan on osaltaan Morrisonin poukkoilevaa visiota tukevaa. Invisiblesin suurimmat kompastuskivet ovat lukemattomissa avatuissa sivujuonteissa ja -viittauksissa, joihin palataan aina silloin tällöin, mutta koskaan kunnolla paneutumatta.

dav

The Invisibles on jonkinasteinen klassikko, joka on vaikuttanut monien sarjisfanien ajattelutapoihin ja siihen, miten maailman hahmottaa. Ymmärrän Morrisonin visiota, ja erittäin arvostettava on hänen tietoinen tavoitteensa muuttaa maailmaa sarjakuvia tekemällä. Se avaa itsellenikin sarjakuvien olemassaolon tarkoitusta uudella tavalla, mutta samanaikaisesti toteutus ontuu. Invisibles on itsetarkoituksellisen vaikeaselkoinen ja monitulkintainen. Tämä ei olisi ongelma, mikäli Morrison pystyisi pitämään pääjuonen kulultaan selkeänä. Rönsyilevimmässäkin happotarinassa on oltava tarpeeksi ankkureita, jotta stoori pysyy mielenkiintoisena. En nyt huonona tanssijana syytä yksinomaan lattiaa, mutta jos 1500-sivuinen tarina ei missään kohtaa nappaa mukaansa ja houkuta ahmimaan salaliittovyyhtiä loppuun saakka, niin salaliitto ei ole kovin mielenkiintoinen. Moni on kommentoinut Invisiblesiä kirjaksi, joka ei kertalukemalla aukene. Sääli sitten, että toiseen kertaan ei juurikaan motivaatiota jäänyt.

Arvosana: 68/100

The Invisibles
Grant Morrison, käsikirjoitus – Steve Yeowell, Jill Thompson, Chris Weston, John Ridgway, Steve Parkhouse, Paul Johnson, Phil Jimenez, Tommy Lee Edwards, Mark Buckingham, Ivan Reis, Philip Bond, Warren Pleece, Sean Phillips, Ashley Wood, Rian Hughes, Michael Lark, The Pander Brothers, Cameron Stewart, Dean Ormston, Grant Morrison & Frank Quitely, kuvitus
Vertigo
Hinta Suomessa n. 116 €

Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: The Invisibles Omnibus – Kun kirjoittaja saa 1500 sivua ja vapaat kädet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s