Logicomix-ooppera – Turussa näytettiin toden teolla, mitä luovalla ajattelulla saadaan aikaiseksi

No niin, ensin tiskiin lause, jonka olen halunnut sanoa jo pari päivää: kreikkalainen sarjakuva matematiikasta ja filosofiasta on adaptoitu turkulaiseksi oopperaksi. Tuossa on niin monta totaalisen epätodennäköistä yhdistelmää, että vastaavaa sanarimpsua ei varmasti olla aiemmin sanottu, eikä tulla toiste sanomaan. Opiskelijavoimin kasattu oopperasovitus Logicomixista pyöri Turussa vain noin viikon, joten onnea oli matkassa, että ehdin sen rientää tarkastamaan. Itse sarjakuvasta olen kirjoittanut jo aiemmin: kyseessä on matemaatikko-filosofi-loogikko Bertrand Russellin elämäntyön tarina. Jo sarjakuvan kohdalla olin vaikuttunut haastavan aihepiirin taklaamisesta, joten ooppera-vaikeuskertoimen lisääminen soppaan ansaitsee jonkinlaisen tuplahatunnoston.

Poikkeuksellisen aiheen kunniaksi poikkeuksellinen omakuva bloggaajasta. Haippi oli ennen näytöstä todellista.

Minulla ei ollut sovituksen laadun suhteen kauheita odotuksia, onhan kyseessä pieni produktio. Täytyy heti alkuun myöntää, että esityksen tekijöiden ei tarvitse hävetä yhtään. Puitteet olivat pelkistetyt, mutta jo ensimmäinen kohtaus kuoron ja vanhan Russellin välillä osoitti, että tänne ei oltu tultu näpertelemään, vaan nyt tehdään oopperaa. Säveltäjä Marko Autio ja libreton laatinut Jukka Aaltonen eivät ole tyytyneet tekemään hommia vähän sinne päin, vaan tunnelmaa ja tunnetta oli mukana alusta lähtien. Kaltaiselleni oopperanoviisille Logicomix-ooppera oli katsojaystävällinen sovitus, sillä tarinan seuraaminen oli helppoa ja sarjakuvamaisuus oli produktiossa mukana.

Sarjakuvamaisuutta tarinassa hyödynnettiin heijastamalla näyttämön taustalle ruutuja sarjakuvasta kulloinkin meneillään olleita tapahtumia tukemaan. Tämä salli lavastuksen minimaalisuuden: koko esitys toteutettiin roolivaatteiden lisäksi kasalla kirjoja, yhdellä sängyllä ja kaksilla tikkailla. Ottaen huomioon, että tarina käsittää useamman kymmenen vuotta, oli luovuutta todella käytetty. Lisäksi ruutujen kulkeminen tarinan mukana lunasti termin ”sarjakuvaooppera” käytön. Molemmat taidemuodot olivat todella edustettuina toisiaan tukien, eikä kumpikaan tuntunut päälleliimatulta.

Sarjakuvasta oli tehty myös irtiottoja sopivissa kohdin. Ymmärrettävistä syistä kohtausten ja henkilöhahmojen määrää oli vähennetty tuntuvasti, mutta tapahtumista tärkeimmät oli pidetty mukana. Tämä salli oopperan keskittyä sarjakuvaa enemmän Bertrand Russellin hahmoon ja tämän sisäisiin konflikteihin. Ooppera on taidelaji, joka perinteisesti kantaa mukanaan tragediaa, ja näin oli myös Logicomixin kohdalla. Sarjakuva tuntui itsestäni enemmän historiikilta ja katsaukselta tieteen kehitykseen, kun taas ooppera oli kertomus kovia kokeneesta miehestä, jolla oli pakonomainen tarve löytää järki ympärillään tapahtuviin asioihin siinä onnistumatta.

Tarinaa oli myös sovellettu sen metatasoilla. Alkuperäisessä sarjakuvassa sarjakuvan tekijät keskustelevat tarinasta ja henkilöistä, mikä oli oopperassa toteutettu kapellimestarin ja libretistin kiistelynä. Neljättä seinää rikottiin, kun kapellimestari Marko Autio keskeytti esityksen kyseenalaistaakseen voiko matematiikasta tehdä oopperaa. Idea oli hyvä, mutta toteutuksessa oli valitettavasti puutteita. Hänen ja libretistin (Juho Vähäkuopus) debatit oli sovitettu nykymuotoisesti räpeiksi. Tämä oli riski, sillä ei-räppäreiden räppääminen on vaivaannuttavaa lähes poikkeuksetta. Autio selvisi roolistaan kunnialla, mutta Vähäkuopuksen väkinäisen ylivedetty ulosanti vaikeutti kohtauksista nauttimista, ja lisäksi nyhtökaurat sun muut ajankohtaisuudet oli pitänyt sisällyttää riimeihin mukaan. Toisaalta, enpä minä sarjiksessakaan noista metakohtauksista pitänyt, vaikkakin eri syistä.

Pääroolien esittäjistä mieleen jäivät monet. Nuori Russell, Ludwig Wittgenstein, Alfred Whitehead, Alys ja Dora olivat kaikki mieleenpainuvia rooleja. Nuoren Russellin esittäjä Akseli Vanamon ääni kantoi komeasti, mutta välillä se tuntui kadottavan melodian varsinkin kuoron kanssa vuoropuhuessa. Toisaalta pohdimme seuralaiseni kanssa, onko sävellys tässä tietoisesti kommentoinut tilannetta: puhtaasti ja selkeästi laulava kuoro vaatii selkeitä ja yksiselitteisiä vastauksia. Koska Russell ei kykene niitä antamaan, lähentelee hänen melodiansakin silloin tällöin atonaalista, sävelkulusta katoavaa. Kuka tietää, mutta nautintoa tämä pohdinta ei ainakaan heikentänyt, päinvastoin.

Logicomix-ooppera oli jo lähtökohdiltaan niin älytön idea, että arvostin. Toteutuksen jälkeen täytyy kuitenkin sanoa, että teoksella oli arvoa täysin itsenäisesti, eikä mistään friikkikuriositeetista puhuta. On sääli, että esityksen elinkaari näyttää tällä haavaa päättyneen, mutta ymmärrettäväähän se on, kun tekijät ovat pääasiassa teatteri- ja musiikkiopiskelijoita, joilla on varmaan muutakin tekemistä. Mikäli mahdollisuus Logicomixin tarkastamiseen vielä joskus aukeaa, niin suosittelen lämpimästi. Minulle kokemus oli silmiä avaava, sarjakuvan ilmaisumahdollisuuksia laajentava ja uuteen taidemuotoon tutustuttava. Ei huono saldo yhdelle parituntiselle.