Arvio: Minä Lewis Trondheim – Oliko nuoren aikuisen angsti erilaista neljännesvuosisata sitten?

dav

Sarjakuvataiteilijat tykkäävät tehdä omaelämäkertoja. Niitä on tässäkin blogissa arvioitu yksi jos toinenkin. Usein kyse on siitä, että taiteilija on kokenut elämässään jotain poikkeuksellista, mikä on voinut osaltaan ajaa häntä sarjakuvailmaisun pariin, ja tästä poikkeuksellisesta tapahtumasta syntyy myös kertomisen arvoinen tarina. Siinä ranskalaisen Lewis Trondheimin Minä Lewis Trondheim eroaa monista verrokeistaan. Se ei kerro oikeastaan mistään. Kirjan alussa 28-vuotias Lewis, jota kuvastaa naivistinen, yrmy kotkahahmo asuu Pariisissa ja hengailee sarjakuvataiteilijapiireissä. Hän tapaa vastentahtoisesti naisystävänsä tuttavia, pohtii muuttoa rauhallisemmille alueille ja maistaa menestystä Japanissa julkaistavalla Kärpänen-sarjallaan. Lewis on perusepämiellyttävä, neuroottinen taiteilijanplanttu, jonka tarinat syntyvät päänsisäisistä epävarmuuden jaakopinpaineista ja arkisesta elämästä suhteellisen rajatussa kuplassa. Lue loppuun

Mainokset

Arvio: The Underwater Welder – Painava aihe ja kiinnostavat hahmot kärsivät helpoista käänteistä

dav

On mukavaa lukea sarjakuvia, joissa tuntuu siltä, että tekijällä on hyvin selkeä visio siitä, mitä hän haluaa sanoa. Kun tapahtumat nivoutuvat yhteen ja tarina etenee juuri oikealla tahdilla kohti päätöstään, on lukeminen koukuttavaa ja palkitsevaa. Jeff Lemiren The Underwater Welder on tällainen teos. Se on pieni draama miehestä, joka on tulossa isäksi ja samaan aikaan käy läpi traumoja oman isänsä ennenaikaisesta menettämisestä. Draaman lisäksi The Underwater Welder hyödyntää yliluonnollisia elementtejä tarinansa kertomiseen, ja päähenkilö uppoutuu tarinan aikana takaumiin ja maailmoihin, joista ei voi olla varma, ovatko ne totta vai puhdasta kuvitelmaa. Kirjan tärkein kysymys on painava: siirrämmekö me omia käsittelemättömiä ongelmiamme vääjäämättä eteenpäin läheisillemme, jos emme ole valmiita kohtaamaan niitä itse? Lue loppuun

Arvio: Hip Hop Family Tree 1983-1984 & 1984-1985

dav

Ed Piskorin Hip Hop Family Tree puskee eteenpäin höyryjunan lailla, eikä kirjoja malta laskea käsistään ennen loppuun pääsyä. Osissa 3 ja 4 hip hop –kulttuuri alkaa levitä sen verran laajalle, että vuosia ehditään kattamaan kahdessa kirjassa vain pari. Räppäreiden ensimmäinen sukupolvi joutuu vähitellen tekemään tilaa nuoremmilleen, kun Run-DMC, Beastie Boys, Ice T ja kumppanit nousevat nälkäisinä parrasvaloihin. Piskorin tarina-per-sivu-formaatti muuttuu tarinan myötä poukkoilevammaksi, kun tarinoissa pitää siirtyä kaupungista toiseen, selittää taustoja takaumissa ja joskus jopa hypätä vuosikymmenen verran eteenpäin. Hip hop alkaa kaupallistumaan, ja näissä osissa ei ole enää kyse vain muusikoista, vaan levy-yhtiöistä heidän taustallaan, sekä kulttuurivaikuttajista, jotka vievät hip hopin sanaa eteenpäin uusille yleisöille. Lue loppuun

Arvio: Hip Hop Family Tree 1970s-1981 & 1981-1983

dav

Alkuun kannattaa varmaan ilmoittaa, että tässä tekstissä ei ole kauheasti objektiivisuutta. Kun asiantunteva sarjakuvantekijä tekee kattavan historiikin hip hop -kulttuurista vanhan Marvelin vaikutteilla, tulee minulle sen verran monta rastia ruutuihin, että innostusta on vaikea peitellä. Ed Piskor on vuonna 1982 syntynyt räppipää ja sarjakuvantekijä, jonka Hip Hop Family Tree -antologia kertoo musiikkityylin ja kaupunkikulttuurin historiasta lähes maanisen yksityiskohtaisesti. Juonesta ei näissä kirjoissa voi oikein puhua, sillä lähes jokainen sivu keskittyy johonkin yhteen henkilöön, anekdoottiin tai ilmiöön. Tekstiä on paljon, ja lukemiseen pitää keskittyä kunnolla, jotta sarjakuvasta saa otettua kaiken irti. Jokainen sivu on kuitenkin nautinnollista ja todella kiinnostavaa luettavaa. Hip Hop Family Treetä tekee mieli ahmia. Lue loppuun

Arvio: Jokeri – Plääh

dav

Kun nappasin kirjastosta kainalooni Brian Azzarellon ja Lee Bermejon Jokerin, aavistelin jo hieman pahaa. Tutun, paskaisen hymyn valtaama kansi on toisaalta komea, toisaalta sen estetiikka on kulahtanutta kauhukuvastoa kliseisimmillään. Ei ole mitään kiistämistä sen suhteen, etteikö Jokeri olisi supersankarisarjakuvan kiehtovimpia hahmoja, mutta samanaikaisesti se tarkoittaa, että hän on myös väistämättä yli- ja väärinkäytetty. Aivan kuten Hämähäkkimiehen suurimpien juonien takaa täytyy lähes aina paljastua Vihreä Menninkäinen, on käsikirjoittajilla pakkomielle tunkea Jokeria joka käänteeseen, sopi hän sinne tai ei. Jokerille omistettu oma kirja on siis mahdollisuus tutkia hahmoa ja sen mahdollisuuksia uusilla tavoilla, tai sitten vain mässäillä niillä ilmiselvillä jokerismeilla, joita kymmenet Batman-tarinat ja elokuvat pursuavat yli äyräidensä. Valitettavasti Azzarellon ja Bermejon Jokeri on puhtaasti jälkimmäisen kategorian kamaa.

Lue loppuun