Elokuva: Tintti-leffa ja sen innoittajat Kultasaksinen rapu, Yksisarvisen salaisuus & Rakham Punaisen aarre

tinttileffa3

Sarjakuvat eivät ole ainoa popkulttuurin muoto, jossa olen hieman ajastani jäljessä, ja siksi tulin katsoneeksi 2011 ilmestyneet Tintin seikkailut –elokuvan vasta joululomalla. Vastoin odotuksia leffa oli varsin mukava. Steven Spielberg oli saanut toisinnettua Indiana Jonesien seikkailuhengen ja miljööt myös animaatiomuotoon. Meininki oli Tinteille sopivan puhtoinen ja mustavalkoinen, ja visuaalisesti siloteltu tietokoneanimaatio soveltui hyvin tarinankerrontaan. Leffa yhdisteli elementtejä useista eri kirjoista, mutta pääosin sen inspiraationa ovat olleet tarinat Kultasaksinen rapu, Yksisarvisen salaisuus ja Rakham Punaisen aarre. Nuo kolme kirjaa oli siis mitä sopivinta lukea elokuvan jälkeen, ja vertailla miten 60-70-vuotiaat tarinat kääntyivät moderniksi elokuvaksi.

Olen ollut hieman huono Tintti-lukija. Hahmot, asetelmat ja perusajatus ovat toki tuttuja, ja joitain klassikkoja (Faaraon sikarit, Sininen lootus, Särkynyt korva) olen lukenut puolenkymmentä kertaa. En kuitenkaan koskaan ole tullut kahlanneeksi läpi koko kirjastoa, ja täysin tutustumatta minulta on edelleen varmaan noin puolet Tintti-kirjoista. Kultasaksisen ravun olen joskus lukenut, mutta kaksi muuta olivat kirjamuodossa minulle uusia kokemuksia. Kirjat sijoittuvat Hergén Tintti-tuotannon alkupuoliskolle; Kultasaksisen ravun tärkein anti on Tintin ja Kapteeni Haddockin tutustuminen, ja kahdessa jälkimmäisessä parivaljakko metsästää Haddockin esi-isän jälkeensäjättämää aarretta.

tinttileffa2

dav
Esimerkiksi tällä sivulla ei paljon muuta olekaan kuin kaatuilukomedian klassikoita

Tintit ovat olleet aina fyysisiä sarjakuvia. Niissä on paljon chaplinmaista tai keatonmaista komediaa muun muassa Dupontin ja Dupondin kaatuilujen muodossa, ja Kapteeni Haddockin ominaispiirre on tilan haltuunotto niin viuhtomalla kuin meuhkaamallakin. Elokuvassa ruuvia oli kiristetty vielä asteen verran ja esimerkiksi takaa-ajot olivat reilusti sarjakuvaa lennokkaampia. Leffan jälkeen muistelin Tintti-sarjisten olleen suorastaan kankeita lähinnä iästään johtuen. 1940- ja 50-luvuilla sarjakuvat eivät vielä olleet erikoistuneet mäiskeen esittämiseen, ja Hergén kuvituksissa usein nähdäänkin vain kehitteillä oleva tilanne ja sen lopputulos. Mistään staattisuudesta tai pysähtyneisyydestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä esimerkiksi Miloun seikkailut sarjakuvien aikana ovat täynnä liikettä. Tässä mielessä elokuva oli siis tavoittanut alkuperäisteosten hengen, ja siirtänyt sen vain nykypäivän esitysmuotoon.

Häiritsevin piirre leffassa sarjakuviin verrattuna oli Kapteeni Haddockin alkoholismin käsittely. Mieltymys viskiin (tai siis whiskyyn) ja rommiin on olennainen osa Kapteenia, mutta siinä missä sarjakuvat esittävät viinan selkeästi hänen heikkoutenaan, elokuva keventää tunnelmaa. Leffassa Haddock saa ryypiskelystä lähes supervoimia: hänen muistinsa terävoityy, liikkeensä varmentuvat ja persoonansa herää eloon. Kultasaksisen ravun vapiseva ja passiivinen ihmisraunio on kaukana elokuvan toimintavalmiista ja neuvokkaasta Haddockista. Olisihan Kapteenin surkeuden maksimointi saattanut latistaa elokuvan tunnelmaa, mutta ei tällainen täyskäännös oikein eettistä tarkastelua kestä. Tintissä on paljon elementtejä, jotka eivät nykypäivänä menisi sarjakuvissa läpi, ja näitä on pureskeltukin laajasti. Alkoholismin kohdalla Hergé ei ole kuitenkaan lepsuillut, joten leffan tekijöiden hampaattomus aiheen kanssa on sääli.

dav
Tässä ei kauheasti mitään huumoria tai ylevyyttä ole

Yllättävää oli myös havaita, kuinka Tintti-sarjakuvat pysyvät välillä hyvinkin paikallaan. Yksisarvisen salaisuus tapahtuu vain parissa tapahtumapaikassa. Vaikka Hergén sykähdyttävimpiä ruutuja ovat maisemakuvat, luontokuvaus ja yksityiskohtia pursuavat realistiset kohteet, hän ei epäröi tarvittaessa myös juurruttaa hahmojaan pitkiksikään ajoiksi toisiaan muistuttaviin huoneisiin. Hahmot ja heidän välisensä dynamiikka kyllä kantavat rauhallisempaakin rytmiä, ja Haddockin räjähdykset tai ikkunasta yllättävät vihulaiset saavat verkkaisen tunnelman rikottua yhdessä ruudussa niin halutessaan. Leffassa rytmi on toimintaelokuvalle ominaisesti kova, mutta Indiana Jonesien tapaan se on erinomaisesti tasapainossa. Elokuva ei kärsi ärsyttävistä rytminmuutoksista, vaan pitäytyy valitsemallaan tiellä ja onnistuu siksi.

tinttileffa1
Tästä tuli kyllä pienet nostalgiahytistykset

Sekä sarjakuvissa että elokuvassa hämmentämään jää se, kuinka nopeasti side Tintin ja Haddockin välille muodostuu. Haddock on toki superkiinnostava hahmo ja Tintin ”pimeänä puolena” hän lisää aivan uudenlaista dynamiikkaa koko ympäristöönsä. On siis ymmärrettävää, että Hergé on halunnut päästä hänen kanssaan ns. vauhtiin ja siksi Kapteeni nousee tarinan tähdeksi lähes välittömästi astuttuaan estradille. Ottaen huomioon, että kyseessä on varsinkin alkuun juoppolalli riippakivi, Tintti ottaa hänet mukaan melko ripeästi. Toisaalta Tintti ja Haddock ovat kuin Asterix ja Obelix, heidän välisensä kahnaukset voivat kestää korkeintaan sivun-pari, tai tunnelma on pilalla.

dav
Tunnelman palauttamiseen sopii kunnon rykäys haddockismeja. Oma suosikkini näistä kirjoista taitaa olla ”herkkukurkut”

Rakham Punaisen aarre antaa vihiä siitä, mitä seuraavalla Tintti-leffalla voi olla lautasellaan (jos projekti joskus valmistuu). Kun Haddockin, Dupondin ja Dupontin kaveriksi heitetään vielä professori Tuhatkauno, niin elokuvalle alkaa olla edessä haastavat ajat. Jos kaikki hahmot Tintin ympärillä ovat yliampuvia karikatyyrejä, on tarinan melko vaikea pysyä kasassa. Itse en ole koskaan pitänyt Tuhatkaunosta. Vähän kuin Touho Ankka, hän pilaa jokaisen tarinan johon sekaantuu. Hergé ilmeisesti kuitenkin symppasi Teofilusta, kun salli hänen palata useasti uusiin tarinoihin. Seuraavan Tintti-elokuvan puikoissa on Peter Jackson, joka ei varsinaisesti ole tunnettu pistämättömästä tyylitajustaan. Eiköhän Tuhatkaunosta siis tehdä elokuvan päähenkilö ja Andy Serkis voi sitten kirjoittaa tuplaroolistaan kapteenina ja professorina pari kirjaa. Joo, en pidä Andy Serkisistäkään.

dav
Upea helposti ohimenevä pikkuruutu Yksisarvisen salaisuudesta

Tintti-elokuva ei yrittänyt olla sataprosenttisesti kuin sarjakuvat. Se on onnistunut toisintamaan Tintin tyylin ja hengen riittävän hyvin ja maustamaan soppaa omilla päivityksillään. Kyllähän Tintti-sarjiksissa on selkeä oman aikansa ilmapiiri, joten onnistunut elokuva vaatikin päivittämistä. Alkuperäisteokset eivät ole aivan Tinttien kirkkainta kärkeä, vaikka kahdessa jälkimmäisessä on aivan huikeita yksittäisiä ruutuja ja kohtauksia. Hahmoihin tutustumiseen ne toimivat kuitenkin erinomaisesti, ja etenkin Haddockin persoonan kannalta kolmikko on monipuolinen ja mielenkiintoinen. Ja olihan se jo aikakin Tinttien pariin palata, vaikka sitten leffan innoittamana.

dav
Tämä on yksi upeimpia Hergé-kuvia, joita mieleeni saan

Yksi vastaus artikkeliiin “Elokuva: Tintti-leffa ja sen innoittajat Kultasaksinen rapu, Yksisarvisen salaisuus & Rakham Punaisen aarre

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s