Arvio: Sandman Deluxe: Kirja 5 – Persoonapeli

dav

Sandmanin suomennettu saaga jatkuu viidennessä kirjassa, alanimeltään Persoonapeli. Neil Gaimanin unimaailmat jatkavat laajentumistaan ja Gaiman nauttii silminnähden siitä, miten sarjan kehys mahdollistaa käytännössä mitä vain. Sandman ei ole sidottu todellisuuteen, mytologiaan, realismiin tai mielikuvitukseen. Se voi liikkua missä vain rajoittuen ainoastaan Gaimanin itsensä maailmankuvaan ja mieltymyksiin. Niiden vaikutus näkyy Persoonapelissäkin vahvana: 90-lukulainen itsetarkoituksellinen raflaavuus, kyynisyys ja kuvainraasto ovat läsnä jatkuvasti. Gaimanin ei-aina-niin-hienovarainen viesti on, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja kenenkään ulkomuodosta ei voi päätellä, kuka hän oikeasti on. Tarinalla on vahvuutensa, mutta tässä kirjassa sanoma ja tyylikikat tuntuvat vanhentuneen silmiinpistävästi.

Persoonapelin tarinassa päähenkilöt ovat samassa kerrostalossa asuvat naapurukset Barbie, Wanda, Foxglove, Hazel, George ja Thessalia. Kakkoskirjassa pikkuroolissa ollut Barbie on nyt päähenkilö, jonka omassa sadunomaisessa unimaailmassa on päällä suuri uhka. Barbien lapsena luomat mielikuvituskaverit kurottavat valvemaailmaan hakemaan Barbien avukseen mystistä vihollista, Kukkuuta, vastaan. Naapureilleen Barbien näyttää vaipuneen koomaan, ja ystävät lähtevät pelastamaan Barbieta takaisin todellisuuteen. Tällaisenaan juoniselostus ei tee Persoonapelille kovinkaan paljon oikeutta, sillä tarinan pihvi on monissa asetelmien yllätysvinksautuksissa ja hahmojen täyskäännöksissä. Gaiman tahtoo alleviivata, ettei absoluuttista pahaa ja hyvää olekaan, ja eri kulmista asioita tarkasteltaessa sankarit voivat näyttää vihollisilta ja päinvastoin.

dav

Tämä näkyy myös kirjan kontrasteissa. Alun New Yorkiin sijoittuvassa osiossa on kylmyyttä, kolkkoutta ja rumuutta riittämiin. Myös kauhuelementit ovat voimakkaasti esillä. Barbien unimaailmaa taas hallitsevat kirkkaat värit ja vinkeän näköiset eläinhahmot. 90-lukulaista särmikkyyttä kliseisimmillään edustaakin sitten näiden viattomien hahmojen käsittely edellämainitussa nihilistisessä kauhuympäristössä. Tällainen rankkuus on mielestäni väsynyt tehokeino, joka tuntuu kääntyvän itseään vastaan. Sama koskee hahmojen ”hah, luulitpas että tää tyyppi on tämmönen mutta se onkin ihan toisenlainen!” –käsittelyä. Sama kikka toistuu kirjassa niin monta kertaa, että vitsi alkaa vanheta.

dav

Sandman on pohjimmiltaan outouden ylistys, ja sitä on myös Persoonapeli. Vielä 90-luvulla marginaalissa oleminen on ollut huomattavasti yksinäisempää hommaa kuin nykyisin ja siksi tämänkaltaisten sarjakuvien tekeminen on tuolloin ollut huomattavasti tärkeämpää työtä, kuin pelkkien fiktiivisten seikkailujen kirjoittaminen ja piirtäminen. Persoonapeli antaa äänen ennen kaikkea naisille, mutta myös mm. seksuaalivähemmistöille, lapsenmielisille ja unelmoijille. Alkupuolellaan se shokeeraa, mutta hurjista ja mielikuvituksellisista käänteistä huolimatta hahmot ja heidän käyttäytymisensä pysyvät uskottavina.

dav

Tunnelman persoonapelissä luo suurelta osin käsikirjoitus. Kuvituksessa ei ole mitään vikaa, mutta se ei onnistu tuomaan unimaailmaan sen vaatimaa suuruutta ja maagisuutta, eikä todellisuuteen sen vaatimaan kolkkoutta ja uhkaavuutta. Itse tapahtumat kuvataan yksittäisten henkilöiden näkökulmasta laajojen, maisemaa mukaan sisällyttävien otosten sijaan. Toisaalta, ehkä Persoonapelissä ei olekaan tarkoitus korostaa ihmisen pienuutta, vaan sitä kuinka jokainen rakentaa omat maailmansa ympärilleen. Tästä näkökulmasta tehdyt perspektiivivalinnat käyvät järkeen, vaikka ne eivät edelleenkään pääse tekemään lukiessa vaikutusta samoin, kuin toisenlaiset valinnat olisivat saattaneet tehdä.

dav

Persoonapelin takakannessa mainitaan tämän tarinan olevan yksi Gaimanin omista suosikeista. Tosin hänen kertomansa syy tähän on jätetty suosituksesta pois. Gaiman nimittäin sanoi rakastavansa Persoonapeliä eniten siksi, että se on niin monen fanin vähiten suosima tarinakokonaisuus Sandmanista. Tämä tietysti sopii täysin Gaimanin agendaan outouden ja epäsuosion puolustamisesta ja tuomisesta esiin, mutta silkasta laatunäkökulmasta se ei ole Persoonapelille paras suositus. En osaa sanoa, johtuiko oma kriittisyyteni siitä, että Sandmania on tullut jo luettua sen verran, että rima vaikutuksen tekemisessä on nostettu korkealle, vai siitä, että tarina oli oikeasti edeltäjiään heikompi. Se on osittain vanhentunut, eikä aivan pääse toivotulle oivalluksen tasolle, mutta se istuu silti Gaimanin visioon täydellisesti. Nyt ollaan ehkä jonkinlaisessa käännekohdassa ja seuraavat kirjat tulevat näyttämään, onko suunta Sandmanissa alas- vai ylöspäin.

Arvosana: 76/100

Sandman Deluxe, kirja viisi – Persoonapeli
Neil Gaiman, käsikirjoitus – Shawn McManus, Colleen Doran, Bryan Talbot, George Pratt, Stan Woch ja Dick Giordano, kuvitus
RW Kustannus
Hinta Suomessa n. 35 €

3 vastausta artikkeliin “Arvio: Sandman Deluxe: Kirja 5 – Persoonapeli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s