Nyt osui sattumalta tassuun kyllä kova sarjis. Derf Backderfin omaelämäkerrallinen My Friend Dahmer (ilmestynyt myös suomeksi 2021 nimellä Ystäväni Dahmer) on surullinen, karmiva, säälimätön ja välillä myös hauska kertomus nuoruudesta 70-luvun amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Asetelma on tosin melko epätavallinen. Backderfin luokkatoveri oli nimittäin yksi Yhdysvaltain pahamaineisimpia sarjamurhaajia, Jeffrey Dahmer. Dahmer tappoi, häpäisi, paloitteli ja jopa söi 17 nuorta miestä ennen kiinnijäämistään vuonna 1991. Ongelman ytimessä olivat yhteiskunnan paheksumat seksuaaliset halut, homoseksuaalisuus ja nekrofilia. Näiden päälle lisättiin epästabiili perhe-elämä ja jatkuva ulkopuolisuus, ja Dahmerin sisäinen myllerrys ajoi hänet vähitellen järjiltään. Tarina on ahdistava, mutta huikean koukuttava ja tarkkanäköinen.
My Friend Dahmer voisi pintapuolisesti kuulostaa osoittelevilta ja shokeeraavilta tarinoilta murhaajan nuoruudesta, mutta se on paljon muutakin. Backderf tunsi Dahmerin high school -aikaan ja yrittää kirjassa jälkikäteen kerrata, miten Dahmerin tekemät hirmuteot pääsivät syntymään. Hän muistaa Dahmerin olleen erikoinen ja moniongelmainen henkilö jo nuorena. Kirjan keskiöön nouseekin kysymys siitä, miten voi olla, ettei kukaan puuttunut asiaan ja yrittänyt auttaa häntä, vaikka vihjeitä ongelmista oli nähtävillä. Backderf ei kuitenkaan jeesustele, vaan tuo esiin oman keskenkasvuisuutensa ja epäkypsyytensä alle kaksikymppisenä koululaisena. Dahmerin ja Backderfin ”ystävyyssuhde” perustui lähinnä vammaisille nauramiseen ja yleiseen perseilyyn. Hän ei esitä olevansa keskiluokkaisen sokeuden yläpuolella, vaan koittaa retrospektiivisesti valaista tilannetta, joka tuolloin meni ohi kaikilta.
Niin Dahmerin vanhemmat kuin hänen opettajansakin ovat jälkikäteen sanoneet, kuinka hänen käyttäytymisessään ei ollut mitään epätavallista. Backderf osoittaa, että tämä voi selittyä ainoastaan täydellisellä itsekkyydellä ja tilannesokeudella. Dahmer poimi tienpientareilta kuolleita eläimiä ja nylki näitä metsässä asuntonsa lähellä. Hän yritti turruttaa mieltään riivaavia seksuaalisia pakkomielteitä alkoholilla ja oli humalassa käytännössä viimeiset kaksi high school -vuottaan. Hänen vanhempansa riitelivät ja kävivät läpi likaista avioeroa, ja äiti kärsi mielenterveysongelmista. Tämän kaiken Dahmerin ”ystävät” tiesivät, mutta asioista oli tapana vaieta, ja ongelmia ei pidetty niin suurina.
Backderf perustaa sarjakuvan paitsi omiin ja ikätovereidensa kokemuksiin, myös FBI:n kuulustelupöytäkirjoihin ja muihin Dahmerin antamiin lausuntoihin. Hän tulkitsee asioita mahdollisimman vähän. Silti tuntuu, että täysin luotettavasta kertojasta ei ole kyse, ja miten voisikaan olla. Vaikka Backderf sanoo tuntevansa sympatiaa Dahmerin äitiä kohtaan, näyttäytyy hän sarjakuvassa vanhemmuuteen kykenemättömänä ihmisrauniona. Toisaalta jo kirjan nimi kertoo kokemuksen olevan täysin subjektiivinen, joskin tosiasioihin vankasti perustuva. Backderf onnistuu hyvin tavoitteessaan dokumentoida demonisoidun henkilön alkuperää ja tarjota vaihtoehtoja siihen, miten vastaavanlaisessa riskitilanteessa olevia ihmisiä voitaisiin jatkossa mahdollisesti tukea.
My Friend Dahmerin kuvitus on kirjan tunnelmaan sopivaa. Se yhdistää 70-lukulaisen grooven ja underground-liikkeen kauhunomaiseen tunnelmaan ja ahdistukseen. Backderf käyttää geometriaa ja perspektiivejä jatkuvasti. Lähes joka ruudussa tilaa ottaa haltuun jokin suorakulmio tai ympyrä, viivoittimella tai harpilla piirretty tarkka viiva. Tämä lisää osaltaan efektiä tarinaan, joka kertoo muutenkin 70-luvun Yhdysvaltojen ahdistavasta konformiteetista. Ihmisten elämää määrittivät lokerot, jotka visualisoituvat sarjakuvassa selkeästi. Ne, jotka eivät lokeroihin mahtuneet, jätettiin mieluusti huomiotta, ja heidän kohtalonsa oli usein surullinen. Vahva tussilinja ja sarjakuvamaiset liioittelut keventävät tunnelmaa, mutta ahdas rajaus tai painostava varjostus kääntää sen seuraavassa ruudussa jo uhkaavaksi. Backderf kuljettaa tarinaa vangitsevasti ja kokonaisvaltaisesti. Lukijan on vaikea laskea kirjaa käsistään, kun silmukka Dahmerin onnettoman elämän ympärillä kiristyy.
Backderf korostaa kirjassa useaan otteeseen, että hän säälii Dahmeria, mutta kieltäytyy ymmärtämästä tätä. Kirjan ajanjakso kattaa Dahmerin elämän 12-vuotiaasta 18-vuotiaaksi, jolloin Backderf muutti pois kotikaupungistaan, ja Dahmer murhasi ensimmäisen kerran. Backderfin mukaan Dahmeria ei pidä ymmärtää, sillä 17 murhaa ei ole vahinko tai yhteiskunnan aikaansaannos. Kirjan tavoite on pohtia, miten joku voi ajautua tilanteeseen, jossa ihmisyys väistyy mielihalujen tieltä. Olen periaatteessa samaa mieltä, mutta mielestäni mielenvikaista ei voi myöskään pitää vastuussa teoistaan. On ahdistavaa nähdä, miten vaikean nuoruuden kokenut henkilö ajautuu surkeiden sattumusten sarjana ihmiskontaktin ulottumattomiin, mutta hänen omana syynään sitä ei voida pitää.
My Friend Dahmer pistää ajattelemaan. Nytkin tekstiä tulisi vaikka kuinka, mutta jonkinlaisen luettavuuden nimissä on varmaan aika pistää arvio pakettiin. Tämä sarjakuva on todella hyvä. Parhaita, joita olen lukenut pitkään aikaan. Se kiehtoo, järkyttää ja avaa näkökulmia. Se on sekä viihdyttävä että syvällinen. Se ei saarnaa tai anna vastauksia, mutta se kertoo suoraan, että vastuu murhaaja-Dahmerin synnystä on koko kaupunkiyhteisön, vanhemmista ja opettajista tovereihin ja ajan henkeen. Tuon ajan high school ei suosinut heikkoja, outoja tai rooleistaan poikkeajia. Samaa ilmapiiriä henkii esimerkiksi kultti-tv-sarja Freaks and Geeks, joskin vähemmän synkästi. Backderf on käsitellyt traumaansa Dahmerin kuolemasta, vuodesta 1994, lähtien. Hän on ymmärtänyt, että kyse ei ole siitä, että nuorta pitäisi aina käskeä, vaan joskus tarve olisi kontaktille. Toivottavasti ajan henkikin on muuttunut. Olisi paljon parempi, mikäli My Friend Dahmeriin ei koskaan olisi syntynyt aineistoa, mutta nykytilanteessa se on taitava puheenvuoro tärkeässä keskustelussa.
Arvosana: 89/100
My Friend Dahmer
Derf Backderf, käsikirjoitus ja kuvitus
Abrams Books
Hinta Suomessa 18-21 €
5 vastausta artikkeliin “Arvio: My Friend Dahmer – Sarjamurhaajan synty on karmiva mutta hieno kertomus”