Aapo Kukon sotatarinakokoelma Riekaleita ei peittele asennettaan sotaa kohtaan. Riekaleita katsoo suoraan sodan vaiettuihin kärsijöihin kaunistelematta ja romantisoimatta. Tarinat kertovat sodan rumuudesta ja siitä, miten herkkä ihmisluonto selviytyy tai hajoaa epäinhimillisissä olosuhteissa. Jälki on rosoista ja kaoottista niin käsikirjoituksessa kuin kuvituksessakin, ja tyly tunnelma saavutetaan heti ensimmäisillä aukeamilla. Näin lyhyiksi poikkeamiksi henkilöhahmojen elämiin useammat riekaleet pääsevät ihon alle yllättävänkin voimakkaasti.
Riekaleiksi kutsuttuja novelleja on kirjassa yhteensä kuusi. Ne keskittyvät sodan tabuihin, kuten rintamakarkuruuteen, huumeiden käyttöön rintamalla, teloituksiin ja homoseksuaalisuuteen aseveljien kesken. Tarinoiden henkilöhahmoilla on harvoin nimiä, eikä heidän taustojaan avata yhtään sen enempää kuin kertomus vaatii. Ihmiset ja surulliset kohtalot tulevat ja menevät kirjassa niin kuin sodassa usein käy. Aapo Kukko alleviivaa sodan hajanaisuutta ja mielettömyyttä kaikin tehokeinoin. Tarinat alkavat jostain ja loppuvat johonkin, ilman kokonaisia rakenteita, ja usein lakonisen toteavasti. Kuvitus perustuu huterille viivoille ja pelkistetyille maisemille. Paljon eloa tai iloa Riekaleiden maailmassa ei ole.
Tarinoiden taustalla on ilmeisesti paljon tutkimustyötä ja historianselvitystä. Vaikka lukijalle hahmot ovat nimettömiä tai korkeintaan etunimellisiä, on yhden tarinan päähenkilö Kukon oma isoisä, toisen taas runoilija Arvo Turtiainen. Nämä tiedonmuruset eivät ole tarinan kannalta olennaisia, ja siksi niitä ei nosteta kirjassa myöskään esille. Tarinoista huokuu koko ajan todentuntuisuus, joka on osaltaan varmasti lähdemateriaaliin perehtymisen ansiota. Realismia on myös kuvata asepuvut nuhjuisina ja sotilaat nukkavieruina ja päästää lukija kurkistamaan poseerattujen promokuvien ja virallisen propagandamateriaalin taakse.
Yksi Riekaleiden silmiinpistävistä ominaispiirteistä on ajattomuus: vaikka tarinat sijoittuvat jatkosotaan ja Lapin sotaan, ne voisivat yhtä hyvin tapahtua missä tahansa sodassa. Hahmojen suomalaisuus näkyy ainoastaan maisemissa ja kielessä, ja vihollista näissä tarinoissa ei kohdata kuin puheissa. Toinen maailmansota ja suomalaisuus ovat sattuneet puitteiksi näihin tarinoihin, joiden päätarkoitus on repiä rikki sodan romantoisinti ja myytit, joita sota kaiken maailman edvinlaine-tulkintojen myötä ympärilleen kerää. Tietoisesta Tuntemattoman sotilaan dekonstruktiosta ei tarvitse puhua, sillä Riekaleiden tarinat seisovat omilla jaloillaan.
Pasifismi ja sodanvastaisuus alkavat jossain vaiheessa kirjaa tuntua jo liiankin innokkaasti alleviivatuilta teemoilta. Se on melkoinen saavutus, kun ottaa huomioon kirjan lyhyyden. Kompakti muoto onnistuu kuitenkin pitämään sisällön kasassa ja mielenkiintoisena, eikä jankkaaminen vielä ehdi kasvaa puuduttaviin mittoihin. Kun Kukko kirjan lopun saatesanoissa toteaa ”nyt ne saatanan aseet auroiksi”, tekee mieli kysyä ”ai ihanko totta olet sitä mieltä”, mutta eipä tuo sanoma sieltä huonoimmasta päästä ole. Sallittakoon siis pieni saarnaavuus.
Riekaleet ovat hyviä tarinoita. Vaikka ne ovat lyhyitä ja periaatteessa nopealukuisia, jää tunnelmaan kiinni. Lukijan tekee mieli selata sivuja myös taaksepäin ja jäädä viipyilemään kaihoisiin tunnelmiin. Äänen antaminen vuosikymmenet vaiennetuille tarinoille herättää empatiaa, mutta samaan aikaan kylmä toteavuus pitää lukukokemuksen sopivan epämiellyttävänä. Ei tällaisten tarinoiden lukemisen hauskaa kuulu ollakaan, eikä sodan kunniakasta. Riekaleet ei vielä sellaisenaan nouse suomalaisen sotakirjallisuuden klassikkojen joukkoon, mutta Aapo Kukko on nuoreksi tekijäksi antanut hyvin vakuuttavan näytteen, joka jättää odottamaan hänen seuraavia tulkintojaan vaikeista teemoista.
Arvosana: 73/100
Riekaleita
Aapo Kukko, käsikirjoitus ja kuvitus
Arktinen Banaani
Hinta Suomessa 5-10 €
Hyllyy 
4 vastausta artikkeliin “Arvio: Riekaleita – Jäähyväiset sotaromantiikalle”