23.3. teattereihin jysähtää (taas kerran) supersankarirymistely, jonka toivotaan (taas kerran) pyyhkivän pöytää entisillä lipputuloennätyksillä. Ideana on (taas kerran) ottaa kasa ikonisia sarjakuvahahmoja ja pistää heidät keskenään samaan leffaan. Batman v. Superman on nimeltään yksiselitteisen kuuloinen. Ennakkotietojen mukaan nimi ei kata läheskään koko elokuvan ideaa. Päätäky on toki pistää nämä kaksi viittasankareista suurinta kisailemaan keskenään, mutta samaan aikaan valkokankaille marssitetaan myös Ihmenainen, Salama ja Vesimies.
Tarkoituksena on valaa pohja DC:n omalle Kostajat-vastaiskulle, Oikeuden puolustajille. Tästä sopasta on kirjoittanut ansiokkaasti Aasa Timonen blogissaan. Kun Batman v. Superman -elokuvasta ilmoitettiin noin pari vuotta sitten, julistin sen tuleva olemaan supersankarielokuvien buumin käännekohta, josta suunta kääntyy alaspäin. Nyt, juuri ensi-illan alla, on viimeinen hetkeni olla suurieleisesti oikeassa (tai kaivertaa väärät veikkaukseni iäksi internetin kivitauluihin).
Supersankarielokuvien suosio ja voittokulku on ollut käsittämätöntä. Vuoden 2000 X-Men-leffasta alkanut uusi aikakausi on tuottanut aivan mielipuoliset summat rahaa, ja elokuvat ovat olleet muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vähintään siedettävän laadukkaita. Muistan, kuinka innoissani olin, kun ensimmäisestä Spider-Man-leffasta ilmoitettiin, tai minkälaisen epäuskoisen riemureaktion minussa aiheutti tieto Kostajat-leffasta. En tuolloin olisi ikinä uskonut, että supersankarileffoja tuotetaan jossain vaiheessa sellainen määrä, etten viitsi edes katsoa niitä kaikkia.
Buumia on voinut verrata itse supersankarisarjakuvien suosioon 1990-luvulla, jolloin vähäisempienkin julkaisujen myyntiluvut kohosivat valtaviin
lukemiin ja sarjakuvien tuotantokoneisto kasvoi. Valitettavasti 1990-luvulla tehdyt virheet (joita avaa eräästä näkökulmasta asiantuntevasti Paavo Ihalainen blogissaan) näkyvät elokuvatuotannossa kivuliaan selkeästi, ja siksi tulevaisuuden ennustaminen ei ole mitään salatiedettä. Yleisö sulattaa veivaukset kerran tai kaksi, mutta lopulta kuppi menee väistämättä nurin.
1990-luvulla sarjisten yleisön kasvaessa huomattiin, että crossoverit, joissa hahmot vierailivat toistensa lehdissä, olivat suosittuja. Siispä niitä pumpattiin ulos tasaiseen tahtiin vaihtelevalla laadulla. Lopulta merkityksellistä ei enää ollut tarinan juoni tai rakenne, vaan mahdollisimman monen yleisönsuosikin runnominen samojen kansien sisään. Kostajat eivät enää riittäneet, vaan samaan lehteen ilmestyi vaikkapa Ryhmä-X:n jäseniä, tai Galaksin vartijoita, tai Ihmenelosia, tai Hämähäkkimies. Tai sitten Wolverine, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Alun perin siistiä erikoisherkkua alettiin ympätä joka käänteeseen.
Tätä on jatkettu leffoissa jo hyvän aikaa, eikä loppua näy. Wolverine on esiintynyt valkokankaallakin jo jokusen kerran, ja häntä on solutettu päähenkilöksi esimerkiksi tarinoihin, joissa alun perin ovat seikkailleet ihan toiset hahmot. Jopa Hugh Jackmania on alkanut kypsyttää. Ainoana rajoitteena ovat tuotantoyhtiöiden kärhämät ja oikeudet hahmoihin (Kostajat-elokuvissa ei voi esiintyä X-Menin jäseniä tai päinvastoin, paitsi jos löydetään porsaanreikä). Koska jenkkilogiikalla vain enemmän on parempi, painellaan esimerkiksi Marvel-leffoissa tällä hetkellä Civil Warin kautta kohti Infinity Gauntlet/War –tarinaa. Molemmat heittävät soppaan lähes kaikki kynnelle kykenevät sankarit ja mittakaavat etenevät koko maailman mullistavasta koko universumin mullistavaan.
DC:n näkökulmasta on tietysti harmillista, että Marvel ehti tuottaa Kostajien ympärille toistakymmentä leffaa käsittävän rakenteen, ja nyt pitäisi päästä kilpailijan apajille nopeasti. Tämän kun olisi tiennyt Nolanin Dark Knight –trilogiaa suunnitellessaan, mutta ei. Siksi ”vanha” (ei oikeasti, 10 vuotta ei ole vanha) Batman-saaga vetäistään uudessa elokuvassa unholaan ja liikkeelle lähdetään puhtaalta pöydältä. Vuoden 2013 Man of Steel sentään saatiin sovitettua osaksi tulevaa jatkumoa, mutta ohuella pohjalla tässä silti ollaan.
Lisäksi yleisö alkaa selkeästi olla väsynyt jatkuviin reboottauksiin. Jo Spider-manin toinen tuleminen floppasi, ja kolmatta pistetään putkeen parasta aikaa. Teräsmies-elokuviakin on ilmestynyt viimeisen kymmenen vuoden sisään kaksi kappaletta, vaikka näistä vain Man of Steel edeltää virallisesti Batman v. Supermania. Kun rinnalle heitetään vielä Jokerin uusi versio myöhemmin tänä vuonna ensi-iltaan tulevassa Suicide Squadissa, marssii estradille 2016 lähinnä jo pariin kertaan nähtyjä hahmoja. Tällä hetkellä ratkaisu on lyödä rooleihin Ben Affleckin ja Will Smithin kaltaisia jättinimiä ja toivoa, että ne jaksavat vetää yleisön teattereihin kun hahmot eivät sitä enää tee.
Viime vuosien isoimpia yllättäjiä sarjakuvaleffoissa ovat olleet b-luokan sankareiden elokuvat, kuten Guardians of the Galaxy, Ant-man ja Deadpool. Näitä yhdistää se, että niille ei ole tekovaiheessa asetettu valtavia odotuksia. Siksi ne ovat saaneet tuoda oman äänensä kuuluviin ja erottua rohkeasti isoveljistään. Batman v. Supermanille on ladattu mielettömät odotukset ja silloin onnistumisen todennäköisyys laskee automaattisesti. Kostajat 2 oli edeltäjäänsä heikompi, koska se kumarsi jokaiseen suuntaan. Sen täytyi palvella toistakymmentä tarkoitusta: ammentaa tarinaa aiemmista elokuvista ja luoda asetelmia seuraaville, ja samaan aikaan tahkota rahaa kaikilta 13-vuotiaista ylöspäin. Täysin samat odotukset ovat Batman v. Supermanilla, paitsi että rahaa pitäisi tulla mieluusti vielä enemmän.
Mikään yllä mainituista mammuttitaudin oireista ei koske ainoastaan Batman v. Supermania, aivan kuten 90-luvun sarjakuvistakaan ei voida nostaa esiin yhtä ainoaa asiat väärin tehnyttä tahoa. Batman v. Supermaniin kuitenkin tiivistyy valtavan monta oiretta yhtäaikaisesti. Siksi kamelin selän katkaiseva korsi on juuri tämä leffa. Hylkäys ei tule olemaan suuri ja ilmiselvä, mutta tulos tai laatu eivät ole aivan toivotut. Sen jälkeen vastaavanlainen menestys alkaa yleistyä, kunnes parin-kolmen vuoden sisällä on yleisempää, että supersankariblockbuster on tappiollinen kuin voitollinen. Haluan toki olla väärässä. Sarjiselokuvat ovat sarjakuvafanille hieno juttu ja ne varmistavat osaltaan alkuperäisten kustantajien intoa panostaa hahmoihin tulevaisuudessakin. Liika on kuitenkin liikaa, ja aaltoliikkeen huippu on saavutettu. Ehkä roskat pitää seuraavaksi huuhtoa pois pesuveden mukana, jotta jäljelle jäävä kama – niin sarjis- kuin elokuvapuolella – on kestävää ja sydämellä laadittua.
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Elokuva: Batman v. Superman on sarjisleffojen lopun alku”