Frank Millerin kirjoittama ja kuvittama Ronin on vuosina 1983-84 alun perin julkaistu minisarja, joka kertoo isännättömän samurain, eli roninin ja Agat-nimisen demonin taistelusta kahdessa eri ajassa ja paikassa, feodaalisessa Japanissa ja 2000-luvun alun New Yorkissa. Se on sarjakuvan suuren miehen, Frank Millerin, ensimmäinen askel parrasvaloihin ja siihen statukseen mikä hänelle rakentui 1990-luvun aikana. Se on dramaattinen kertomus kunniasta, ahneudesta, rakkaudesta ja teknologiasta. Se on myös sarjakuva, josta en vielä kahden lukukerran jälkeen muistanut yhtään mitään muuta, kuin sen että en kamalasti tykännyt. Oli suorastaan raastavaa tietää, että omasta hyllystä löytyy sarjakuva (vieläpä hyväksi yleisesti mielletty sellainen), joka on omassa mielessä puhdas valkoinen läikkä. Kolmas kerta siis toden sanoo. Kyllähän tästä nyt on perkele tolkku saatava, ei se Miller niin vaikeaselkoinen artisti ole.
Alkuvaikutelma Roninista on myönteisempi kuin muistin. Millerin tyylin elokuvallisuus on todistettu sellaisilla teoksilla kuin Sin City ja 300, ja se tulee esiin myös Roninissa erittäin näyttävästi. Ruutujaot tuntuvat siltä kuin seuraisi elokuvaa, ja Miller vie tarinaa eteenpäin taitavasti. Varsinkin toimintakohtaukset ovat huikeita, ja niissä syntyvä vauhdin ja kaaoksen tuntu on erittäin mukaansatempaavaa. Juonikin on selkeä, tai ainakin melkein: ikuiseen taistoon menneisyydessä vangitut ronin ja Agat siirtyvät hieman hämärän tapahtumaketjun seurauksena lähitulevaisuuden New Yorkiin, missä taistelu sotkeutuu osaksi itsenäisen tekoälyn kehittymistä ja ihmisten selviytymistä teknologian kanssa.
Toiminta on Roninissa komeaa ja vaikuttavaa
Millerin käsikirjoitus on tunnistettavaa: mustavalkoinen maailmankuva hyviksistä ja pahiksista on vahvasti läsnä ja lähes yli-inhimillisen viileä sankari siivoaa mätää maailmaa eläimellisestä pohjasakasta. Väkivalta on se kieli, jota osapuolet ymmärtävät ja joka kaiken ratkaisee. Pelolle ja vikinälle ei ole sijaa. Tämä sama kuvio toistuu Millerin sarjakuvissa lähes poikkeuksetta, ja se on alkukantaisuudessaan tyydyttävää. Tarina etenee hyvällä sykkeellä ja jännitteet pysyvät jatkuvasti hyvällä tasolla. Asetelma ja teemat ovat suoraviivaista kyberpunkkia itämaisella mausteella, tunnelma taas Clint Eastwoodia dollari-trilogiasta tai Likaisesta Harrysta.
Millerin taide on, kuten aina, hyvin tunnistettavaa. Rujot hahmot ja yksityiskohtien sijaan tunnelmaan luottava tyyli toimivat joskus paremmin ja joskus heikommin. Minusta Millerin tyyli sopii parhaiten maalauksellisiin asetelmiin ja mustavalkototeutuksiin. Kuten aiemmin totesin, taistelu ja toiminta ovat Roninissa todella näyttäviä, mutta biotietokone Virgon sisuksiin sijoittuvat rauhallisemmat jaksot meinaavat käydä välillä puuduttaviksi luettaviksi. Dialogijaksot tuntuvat välillä samalta kuin koulukirjaa lukisi. Millerin äärimmäinen tyyliuskollisuus on valinta, jolla on hyötynsä ja haittansa. Paljon dialogia sisältävässä Roninissa sen heikkoudet korostuvat ja tyyliin tottumattomalle into sarjakuvaan voi lopahtaa. Ensimmäisiksi Miller-kosketuksiksi suosittelen esimerkiksi Daredeviliä tai Sin Cityä, niiden jälkeen Roninin voisi kuvitella jo olevan helpompi lähestyttävä.
Keltaista ja vihreää tulee Roninissa verkkokalvoille riittämiin
Loppua kohti Roninin juoni ja käänteet alkavat mennä hieman sakeiksi kun intensiteetti kasvaa ja useilla eri tasoilla liikkuva tarina kiristää tahtiaan. Jos Marvelin perussarjakuvia syytetään usein hermoja repivästä eksplikoinnista, on Ronin niiden vastakohta. Vastuu mukana pysymisestä on lukijalla. Loppuun asti päästään kuitenkin kunnialla, ja visuaalinen näyttävyyskin saavuttaa vielä viime sivuilla uusia tasoja. Ronin on lopulta tiivis paketti, joka kertoo kiehtovan tarinan ja luo tunnelmaa määrätietoisesti alusta loppuun.
Miksi tämä sarjakuva on siis kahdella edellisellä lukukerralla pyyhkiytynyt mielestäni totaalisesti? Tarina ei ole yli kolmenkymmenen vuoden iästään huolimatta vanhentunut, ja Miller-fani saa sarjakuvalta sen mitä tuli hakemaankin. Ongelma nousee esiin kuitenkin hahmonkehityksessä. Yksikään kirjan henkilöistä ei saa tarinassa merkittävää syvyyttä, ja ne joihin lukija alkaa samaistua, pyyhkäistään seuraavassa hetkessä uusiksi. Tässä tarinassa hahmot ovat olemassa tyyliä ja teemoja varten. Millerin muu tuotanto on täynnä tarinoita kannattelevia klassikkohenkilöitä, mutta Roninissa keskiössä ovat kulttuuri ja tapahtumat. Nimetön, puhtoinen miekkamies ei valitettavasti ole vaikkapa Marvin tai Leonidaksen kaltainen elämää suurempi hahmo, ja se on Roninin suurin tappio.
Ronin ei ole huono sarjakuva, mutta Millerin muuhun klassikkotuotantoon verrattuna sen ansiot eivät yllä samoille tasoille. Ehkä olen kuitenkin nyt tämän sarjakuvan kanssa sujut, ja voin nukkua yöni jatkossa hieman rauhallisemmin.
Arvosana: 67/100
Ronin
Frank Miller, käsikirjoitus ja kuvitus
DC Comics
Hinta Suomessa 20-25 €
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Ronin – Soturin tuskainen taival”