Arvio: Blues – rosoista sarjakuvaa rosoisesta musiikista

Blues_kansi

Pari viikkoa sitten arvostelemani Love in Vain sai tarttumaan pitkästä aikaa mustan musiikin alkuperäiseen sarjisklassikkoon, Robert Crumbin Bluesiin. Blues on kokoelma legendaarisen underground-piirtäjä Robert Crumbin musiikkiaiheisia tarinoita hänen uransa varrelta. Kirjaan kootut tarinat sijoittuvat julkaisuvuosiltaan välille 1970-1991 ja hyppelevät tyylilajiltaan surrealistisesta dokumentaariseen ja näkökulmaltaan kertojan pään sisäisestä vahvasti lähdemateriaaliin nojaaviin.

Koska teoksen löyhänä yhteensitojana on ainoastaan musiikkiteemaisuus, voi Bluesin sisään olla hieman vaikea päästä, jos ei tiedä mitä odottaa. Teoksen avaava ”Patton” on heti sen massiivisin tarina. Bluesmuusikko Charley Pattonin elämäntarina pursuaa viittauksia paikkoihin, henkilöihin ja päähenkilön levyttämiin kappaleisiin. Vaikka Crumbin kuvitustyyliä ei voi koskaan kuvailla varsinaisesti realistiseksi, on Patton silti rakenteeltaan kirjan realistisinta antia. Sitä on helpoin myös verrata tyyliltään Love in Vainiin.

Pattonia seuraava ”Sellaista elämä on” siirtää näkökulmaa jo enemmän country- ja delta blues-ilmiön ihmettelyyn, vaikka siinä esiintyvä Tommy Grady saakin hieman biografista käsittelyä. Kyse on kuitenkin siitä, millaista tuuripeliä köyhien ja lukutaidottomien etelävaltiolaismuusikoiden päätyminen nykykorvien kuultaviin on ollut. Se siirtää (yhtä poikkeusta lukuunottamatta) kirjan näkökulman myös nykyajassa elävien musadiggareiden puolelle. Nykyaika on toki suhteellinen käsite, kun tuokin sarjakuva on julkaistu 40 vuotta sitten vuonna 1975. Itse asiassa noiden bluesien nauhoittamisesta sarjakuvien tekoon on pyöreästi yhtä pitkä aika kuin sarjakuvien teosta tämän tekstin kirjoittamiseen.

Blues_sivuPatton

Realistisempaa kuvitusta tarinasta ”Patton”

Kolmas tarina, ”Vanhat laulut ovat parhaita” on ensimmäinen maistiainen rehellisesti happoisemmasta Crumbista. Samaa koulukuntaa ovat myös kirjasta löytyvät ”Kubistiset be-bop sarjat” ja ”Sunny Side Up”. Näissä ei ole kyse mistään muusta, kuin musiikin (ja ehkä joidenkin laittomien nautintoaineiden) inspiroimasta tajunnanvirrasta ja iloittelusta. Ne tarjoavat kevyempiä välipaloja pidempien historiallisten sarjojen (”Patton”, ”Jelly Roll Mortonin voodoo-kirous”) välissä ja positiivisempaa näkökulmaa vihaisen Crumbin avautumisiin nykyajan paskasta musiikista (kohtalaisen suorasukaisesti nimetyt ”Minne on kadonnut kaikki isovanhempiemme kaunis musiikki?” ja ”Mikä siinä on että ihmiset jotka harrastavat ketkutusta ja jytää ovat minusta vastenmielisiä?”)

Robert Crumb on amerikkalaisen underground-sarjakuvan suuri ikoni, jonka merkitystä taidemuodolle on mahdotonta kiistää. Suomalaisille tutuin Crumbilta vaikutuksia imenyt taiteilija on varmasti Don Rosa, jonka tyylissä havaitsee helposti crumbmaisuutta. Rosan ankkatuotannosta poiketen Crumb ei koskaan kuitenkaan tavoitellut lapsiystävällisyyttä. Hänen sarjakuvansa ovat paitsi riemukkaita ja anarkistisia, myös rosoisia ja rumia. Naishahmot ovat kaunistellusti sanottuna reheviä ja bluestarinoiden mustia henkilöitä ei muutenkaan ole luotu korrektisti (tähän vaikuttaa tietysti myös tarinoiden tekoajankohta). Sarjoissa toistuva teema on eläimellinen rytmi, joka vetää Crumbia puoleensa, ja siihen liittyvä vaara ja kiima välittyy tarinoista hienosti. Jukka Heiskasen käännökset ansaitsevat myös maininnan, sillä niissä välittyy samaa elämänmakua, jota Crumbin tarinat ja kuvitus henkivät.

Blues_sivuMyGuy

Ei-niin-realistinen eikä myöskään korrekti kuvitusnäyte tarinasta ”Vanhat laulut ovat parhaita”. Ei varmaan menisi suuremmalle yleisölle enää nykypäivänä läpi.

Teema ja Crumbin tyyli tukevat siis toisiaan. Sekä bluesia että ug-sarjista yhdistää kyky tavoittaa jotain ihmisiin vetoavaa hyveellisinä pidettyjen ilmaisumuotojen ulkopuolelta. Suurimmaksi puutteeksi tarinoiden kannalta jää tietty syvyyden puute. Varsinkin pidemmät tarinat ovat ihan siinä kynnyksellä lähteä kasvamaan hyvin mukaansatempaaviksi, mutta jäävät kuitenkin tyngiksi kun loppu tulee ennenaikaisesti kuin 1920-luvun delta blues –laulajalle konsanaan.

Vaikka Blues onkin lopulta melko köykäinen kirja, eikä kokonaisuuksista ehjin, Crumbin tarinat ovat viihdyttäviä ja kiehtovia. Jokaiselle mustan populaarimusiikin historiasta kiinnostuneelle tämä on jo puolipakollista luettavaa. Blues kertoo kiehtovia anekdootteja jotka samaan aikaan naurattavat ja toisaalta avaavat silmiä Yhdysvalloissa vuosikymmenet vallinneelle sorrolle. Niin Crumb kuin blues-artistitkin tiesivät, että rumuuden siloittelu on vain tosiasioiden kieltämistä.

Arvosana: 74/100

Blues
Robert Crumb, käsikirjoitus ja kuvitus
Like Kustannus
Hinta Suomessa 10-15 €, saatavuus heikohko

PS. Bluesista otettu ensipainos on vuodelta 1993 ja uusintapainoskin vuodelta 1997. Oma lainakappaleeni oli tuota vuoden ’93 erää, ja siitä liimaukset ovat pettämässä jo pahemman kerran. Sarjis pysyy lukiessa kasassa lähinnä käsivoimin. Voisikohan Love in Vainin jälkimainingeissa olla jo pienen uusintapainoksen paikka?

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Arvio: Blues – rosoista sarjakuvaa rosoisesta musiikista

  1. Muistan lukeneeni Rosan haastattelusta, että hän ei ole ottanut vaikutteita Crumbilta, vaan piirroksen yhtäläisyydet johtuvat siitä että molemmat ovat piirtäjinä itseoppineita.

    Tykkää

    1. Hyvä huomio. Saattaa hyvinkin olla näin, en muista ko. haastattelua nähneeni, mutta täysin järkeenkäypä selitys. Tyylien yhtäläisyys on varmaan siis parempi termi.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s