Kuva: peanutsmovie.com
Aina kun pintaa kompleksisemmasta sarjakuvasta ilmoitetaan elokuva, valtaa takaraivon väistämätön pelko. Valtaosa viime vuosien sarjisleffoista on ollut päteviä, mutta sekaan mahtuu ihan tarpeeksi monta masentavaa esimerkkiä siitä, mitä käy kun käsiteltäväksi otetaan monimutkaisempia hahmoja tai teemoja. Tenavat-elokuva aiheutti samanlaisia väristyksiä. Jos suurin osa sarjakuvan hienoudesta on hitaita pohdiskeluja, uskalletaanko elokuva tehdä ilman silmitöntä kohkaamista, mukahauskaa nykyaikaistamista ja karkkivärejä?
On ilo todeta, että Tenavat ei pettänyt odotuksia. Se ei ole uskomaton elokuva tai sarjakuvalle lisäarvoa luova itsenäinen taideteos, mutta se on asiallinen kunnianosoitus Schulzin sarjakuvalle ja etenkin vanhoille Tenavat-piirretyille. Tenavat-leffa jättää hyvän mielen, vaikka sen puutteet ovat selkeitä ja havaittavissa. Elokuvaan on kasattu suurin piirtein kaikki sarjakuvasta tutut elementit (pari olisi voinut jättää kyllä poiskin) ja niitä käsitellään lähdemateriaalille suht uskollisesti. Puhelut soitetaan edelleen lankapuhelimella ja nykymusaa kuullaan ainoastaan yhden biisin verran. Elokuva on hyvällä tavalla miljöössään ajaton.
Veikkasin vähän aikaa sitten toisessa tekstissä, että leffa tulee visuaalisesti olemaan lähdemateriaalille uskollisin sarjiselokuva sitten Sin Cityn, ja odotukset osoittautuivat suht oikeiksi. Eniten elokuvassa ilahduttaa se miltä se näyttää. Sarjakuvan ja piirrettyjen viehättävää kankeutta ja tönkköyttä ei ole siloiteltu liiaksi, vaan se on otettu osaksi elokuvan tyyliä, ja nuo Tenavien ominaispiirteet käännetään tässä leffassa kiistatta vahvuudeksi. Ainoastaan Ressun lentofantasiat ovat tekijöiden käsissä kärsineet, kun niistä on haluttu kammeta vauhtia muuten arkiseen ympäristöön. Nykypäivän elokuvasyöpä eli 3D tuo leffaan väistämättä pari täysin tarpeetonta ”objekteja päin pläsiä” –kohtausta, mutta näiltä on vaikea välttyä missään elokuvissa tätä nykyä. Tenavien puutteeksi tätä on turha lukea.
Kuva: peanutsmovie.com
Juonellisesti pyöritään tuttujen teemojen ympärillä. Jaska Jokusella on huono itsetunto ja hän yrittää ymmärtää, miten menestyjäksi tullaan. Toinen puolisko elokuvasta seurataan Ressun metajuonikuvioita, koska söpö eläin on pakko hyödyntää lastenelokuvassa. Hahmojen persoonallisuudet ovat uskollisia itselleen eikä niitä alisteta liiaksi pintapuoliselle mouhoamiselle. Ressu ja Kaustinen ovat aina olleet animaatioissa osittain eri hahmoja kuin sarjakuvassa, joten tämänkin antaa anteeksi. Juoni etenee hahmojen ehdoilla, mitä nyt Jaska Jokunen on vähän liikaa onnellinen. Silmiinpistävimpiä eroja alkuperäismateriaaliin onkin tekijöiden tarve ikään kuin muistuttaa katsojia tuon tuosta, että eivät lapset ihan niin murheellisia ole kuin miltä vaikuttavat.
Elokuva jättää siis katsojalle hyvän fiiliksen, ja houkuttelee jälleen sarjakuvan pariin. Ei tämä vuoden top-listauksien kärkeen nouse, eikä ole unohtumaton, mutta jos Tenavat on koskaan ollut itselle jonkinasteinen juttu, on leffateatterivisiitti paikallaan.
Seuraavassa vielä pari huomiota spoilerinomaisesti listattuna:
- Pientä punatukkaista tyttöä kohdellaan kuin Judge Dreddiä ysärin leffayritelmässä. Naama tulee näkyviin ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Olisivat säästäneet edes loppuhuipennukseen asti.
- Miksi Rapa-Ripa on niin paljon esillä? Tenavien hienous on siinä, että lähes jokaisella hahmolla on selkeä persoona, ja elokuvassakin ne pääsevät esiin. Rapa-Ripan persoona sen sijaan on ”likainen”, mutta ilmeisesti siitä saa irti visual gageja joita tekijät eivät malttaneet vastustaa.
- Lopputekstien aikana nähdään vielä mieltälämmittäviä nyökkäyksiä sarjakuvan suuntaan esim. Ressun perhejuhlien muodossa.
- Loppuratkaisu on sarjakuvan henkeen sopimaton juustoisuudessaan ja alleviivaavuudessaan, mutta sen ymmärtää. Tenavat ei koskaan oikein pääty, ja (lasten)elokuva tarvitsee päätöksen. Olisi ollut mukavaa, mikäli ei olisi tarvinnut ihan rautalangasta vääntää että on se Jaska Jokunen hyvä tyyppi, vaan yleisö olisi varmaan sen ihan itsekin hoksannut. Mutta menkööt.
Hyllyy 