Arvio: Hämähäkkimies: Sanomalehtisarjat – Rutosti vanhan hyvän ajan rymistelyä

HHM_sanomalehtisarjat_kansi

Melkoisen järkälemäinen Hämähäkkimies: Sanomalehtisarjat kokoaa yksiin kansiin Hämiksen strippeinä julkaistut sanomalehtiseikkailut vuosilta 1977-1981. Itsensä Stan Leen kirjoittamissa ja John Romitan kuvittamissa seikkailuissa Hämähäkkimies on perinteisimmillään: hän taistelee ryöväreitä vastaan, tuskailee heikkosydämisen May-tädin suojelemisen kanssa, murehtii rahasta ja opinnoista, ja pyörittää elämässään paria naisystävää. Tämä on sitä kamaa, mistä Hämis tunnetaan. Mukana ei ole supersankariuden lisäksi muita yliluonnollisia elementtejä tai kosmista mittakaavaa, jolle nykypäivän Hämikset usein lipsuvat, ja siksi kyseessä on hyvinkin kotoisia tunteita herättävä nostalgiatrippi.

Kirjan lukeminen kesti minulta todella pitkään ja pääsyynä oli paketin tuhtius. Viiden vuoden akselille levittyvä kokonaisuus on toki myös sivumäärältään kunnioitettava, mutta tuhtius syntyy ennen kaikkea sanomalehtiformaatin aikaansaamasta levottomuuden tunteesta. Kun lukijat pitää rivi riviltä pitää kiinnostuneina ja mukana, ei sarjakuva anna peräkkäin ladottuna lukijalleen paljonkaan hengähtämistilaa. Esiteiniyden aikaan koettuja Hämis-humaltumisia ei pääse kirjan kanssa syntymään, vaikka puitteet päällisin puolin ovat kunnossa.

Hämähäkkimies on lukemattomien muiden alan harrastajien tavoin oman sarjakuvainnostukseni pääkäynnistäjä, mutta vuosien saatossa olen  yhä harvemmin palannut sen pariin. Vaikka Hämis on sankareista ehdottomasti legendaarisin, ja jollain tapaa myös uraauurtavin, puuttuvat sarjakuvan kaanonista sellaiset klassikkostatuksen tarinakokonaisuudet, joita vaikkapa Ryhmä-X:ltä, Daredevililtä ja Kostajilta löytyy, ja joihin satunnaisaktiivisen harrastajan on helpompi uppoutua. Sanomalehtisarjat-kirjasta löytyvät syyt Hämiksen statukseen niin hyvässä kuin pahassakin.

Hyvät ensin: Hämähäkkimiehen uraauurtavuus on aina perustunut ajankohtaisuuteen ja ennakkoluulottomuuteen. Sanomalehtisarjat käsittelee toistuvasti hyvinkin ajankohtaisia aiheita, kuten 70-luvun lopulla puhuttaneita kansainvälistä terrorismia ja  uskonnollisia kultteja. Lisäksi useampi tarina ottaa kantaa mustavalkoista maailmankuvaa vastaan, kun Lee haluaa osoittaa, että ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja olosuhteiden pakosta, ja useampi vastustaja tekee parannuksen viime hetkillä. Sarjis on myös täynnä riemukkaita ajankuvia, kun Peter Parkerin kaverit perustavat rullaluistindiskon (kyllä, jossa Peter tekee DJ-hommia), Village People laulaa Hämiksen-vastaisia lauluja televisiossa ja tyttöjä houkutellaan treffeille Bee Geesin uuden levyn avulla.

Rakenteeltaan ja teemoiltaan, varsinkin kokoavan kirjan muodossa, sanomalehtisarjat alkavat kuitenkin toistaa itseään hyvin nopeasti. Vanhan pahiksen kukistuttua seuraava vaanii (usein kirjaimellisesti) jo varjoissa nurkan takana, ja jossain vaiheessa tuntuukin että Hämis käy saman päivän sisällä puolenkymmentä kohtalokasta kamppailua eri vihulaisia vastaan. Samoin May-täti on sarjojen aikana peloissaan kymmeniä kertoja ja kymmenet treffit peruuntuvat kun Hämis-velvollisuudet kutsuvat. Raivoissaan rikki puristetaan useita puhelimia, aseita ja kirjoja ja pöytiä lyödään hajalle turhautumisesta tuon tuosta. Lisäksi sarjakuva on puuduttavan täynnä metamonologia jossa sankarit ja viholliset selittävät tekemisiään lähes joka ruudussa, jopa enemmän kuin muissa tuonaikaisissa Marveleissa. Ja tietysti ajankuva näkyy myös negatiivisesti: naishahmot ovat pääasiassa yksiulotteisia, ulkonäkömaanisia hempukoita.

HHM_sanomalehtisarjat_sivu.jpg
Kuten tässä esiintyvä pahis, joka syyttää miestä mallinuransa lopettamisesta ja peittää kasvonsa pienen arven vuoksi. Taitaa olla tarinoiden ainoa naisvihulainen.

Mustavalkoisessa alkuperäismuodossaan julkaistu kuvitus on John Romitan (ja pieneltä osin Larry Lieberin) käsissä klassista Marvel-jälkeä. Sitä on helppo seurata ja etenkin taisteluruudut ja naishahmot hivelevät silmää. Seittisinkoilu ja dialogikohdat tuntuvat usein hieman staattisilta 90-luvun ja sen jälkeisen ajan Hämähäkkimiehen parissa kasvaneelle. Se on kuitenkin ajan tyylille ominaista, ja suurilta osin myös sanomalehtiformaatin kankeuden sanelemaa. Kaiken kaikkiaan tekijöiltään kirja on ammattilaisjälkeä, jonka taso pysyy kautta linjan korkeana, mutta selkeät huippukohdat jäävät uupumaan.

Hämähäkkimies: Sanomalehtisarjat on sellainen pläjäys klassista supersankarisarjakuvaa, että siitä riittää pidemmäksi aikaa. En suosittele kirjan ahmimista viikossa tai välttämättä edes kahdessa, sillä tarinoista saa huomattavasti enemmän irti pienemmissä erissä. Lisäksi sanomalehtisarjojen keskelle on helppo hypätä aina silloin, kun Hämis-vieroitusoireet uhkaavat kasvaa. Nykypäivän Spider-manin lukijalle Sanomalehtisarjat tarjoaa turvaa ajalta, jolloin asiat olivat simppelimpiä; Harry Osborn oli hyvä, Mary Jane leikitteli Peterin kanssa, May-tädin luona käytiin päivittäin ja Tohtori Mustekalalla oli hölmöt haalarit. Ainakin minulle sellaisella ajalla on aina välillä tarvetta.

Arvosana: 68/100

Hämähäkkimies: Sanomalehtisarjat
Stan Lee, käsikirjoitus – John Romita ja Larry Lieber, kuvitus
Egmont Kustannus
Hinta Suomessa n. 50 €

PS. Suomentaja Rami Rautkorpi käytti haukkumasanaa ”hipsuvarvas” kirjassa ainakin kolmesti. Haluaisin tietää taustat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s